japani

Valot, kamera ja käy!

Eilen sulkeutui tietynlainen ympyrä, jonka kiertämiseen kului miltei vuosi! Tosiaan, vuosi takaperin istuskelin junassa. Matkan aikana luin viestin, joka mielenkiintoisten tapahtumien seurauksena kiidätti minut lopulta Japaniin. Ja tänään Japanissa seurattiinkin sitten meikäläisen seikkailuja Tv Tokyon kanavalla.

Olen erittäin kiitollinen, että sain mahdollisuuden osallistua TV Tokyon 世界!ニッポン行きたい人応援団 ohjelmaan. Ajattelinkin kertoa teille nyt hieman, mikä minut Japaniin lennätti ja mitä tulin maassa kokeneeksi. Pahoittelen muuten valokuvien vähäistä määrää ja vaihtelevaa laatua. Kuvauspäivien lomassa aikaa valokuvaamiseen jäi valitettavan niukasti.

Lähdin kuitenkin Japaniin tutustuakseni tarkemmin sukiyaki-lihapataan. En voi varsinaisesti sanoa olevani japanilaisen ruoanlaiton (tai ylipäätänsä ruoanlaiton) mestari, mutta valmistan kotona erittäin mielelläni japanilaisia ruokia. Matkan aikana pääsinkin tutustumaan moniin uskomattomiin paikkoihin sekä näkemään ja kokemaan kaikenlaista.

Tokion Shimbashin kaupunginosassa sijaitsee erittäin vanha ja perinteikäs ravintola Ima-Asa. Ravintola perustettiin Meiji-kaudella ja on lähes 140 vuotta toiminnassa ollut yritys, joka tarjoilee uskomattoman hyvää sukiyakia. Pääsin ravintolan keittiöön ottamaan oppia, kuinka wagyu-lihaa kuuluu oikein leikata sekä kuinka sukiyakiin voidaan valmistaa herkullinen warishita kastike.

Myönnetään, kun sitä katsoo ammatikseen lihaa leikkaavan kokin työtä, ei voi kuin ihailla sitä kädenjälkeä. Vuosien ja vuosien kokemusta on mahdoton päihittää ja omat lihanleikkuuyritykseni olivat suoraan sanoen säälittäviä ammattilaisen suoritukseen verrattuna. Opin kuitenkin, että lihan leikkaaminen ei ole mikään itsestäänselvä asia. Japanissa taitavat lihanleikkaajat käyvät vähiin, sillä nykyisin marketeista saa valmiiksi siivutettua lihaa eikä taitaville leikkaajille ole enää niin suurta kysyntää. Minusta se on todellinen sääli. Kyseessä on kuitenkin perinteinen ammattikunta ja näin modernisaation aikakautena on hyvä, jos perinteisiä taitoja voidaan opettaa ja välittää eteenpäin.

Mutta niin… Se liha! En ole koskaan syönyt niin hyvää nautaa. Mykistyin aivan kirjaimellisesti. Kaikista marmoroituneimmat palat sulivat suuhun. Sain maistaa ensin oikein rasvaista ja marmoroitunutta lihaa, joka paistettiin laardissa ja maustettiin kevyesti warishita-kastikkeella, minkä jälkeen liha dipattiin raakaan kananmunaan. Veti sanattomaksi – kirjaimellisesti. Tämän jälkeen padassa kypsennettin myös muita aineksia, sipulia (negi), tofua, shiitake-sieniä ja konjakunuudeleita.

Hyvä wagyu ei ole halpaa ja lihan laatu on uskomaton. Oikein leikattuna lihan pintaan tulee pieniä uurteita, jotka lihan lämmitessä saavat raa’at lihaviisut “kimaltamaan” kauniisti. Lisäksi lihasta lähtee aivan uskomattoman hyvä tuoksu – paljon pehmeämpi kuin tavallisesta, suomalaisesta markettinaudasta.

Sukiyakia valmistimme myös yhdessä tuotantotiimin kanssa.

Mutta niin… Sukiyakin toisiksi tärkein raaka-aine heti lihan jälkeen on negi. Aikana, jolloin lihan säilyvyys ei ollut nykypäivän tasolla, negin maku peitti alleen kenties jo hieman kärsineen lihan aromin. Pääsinkin siis tutustumaan kauniiseen Gunman prefektuuriin ja alueen kuuluisiin Shimonita-negeihin.

Shimonitan pikkukaupunki sijaitsee Gunman prefektuurissa.

Shimonitan alueen negit ovat varsinainen kuuluisuus. Mutta minkälainen tämä negi sitten on? Noh… suomalaisin termein kuvattuna purjon kokoinen kevätsipuli. Sipuleiden viljeleminen on kovaa työtä ja sipuleilla on myös olemassa omanlainen sertifikaattinsa – esimerkiksi käyrät sipulit eivät kelpaa myytäviksi. Sipulit kasvavat maassa yli vuoden eikä niitä kastella. Ne myös istutetaan kasvun aikana kerran uudelleen maahan. Näin sipulikanta kouliintuu. Uudelleenistutus on käsityötä, jota joutuu tekemään parhaimmillaan reilusti yli +30 asteen lämpötilassa armottoman auringonpaisteen alla.

Shimonitan sipulit pellossa

Minä olen todella kova sipulin ystävä. Pidän sipulin katkeransuloisesta mausta. Negi on myös eräs suosikkiraaka-aineistani japanilaisessa keittiössä. Niinpä minusta oli aivan uskomattoman upeaa päästä näkemään, missä sipuleita kasvatetaan ja miten niitä kasvatetaan. Pääsin myös nostamaan sipuleita! Noh, ei se kyllä pottujen nostamisesta juuri paljoakaan eronnut!

Nostamiani negejä

Sipuleja viljelevältä perheeltä opin, miten monimuotoisesti negiä voikaan käyttää. Siitä voi valmistaa tempuraa, sitä voi laittaa pizzaan, sillä voi höystää erilaisia ruokalajeja – ja sitä voi käristää. Kyllä. Sain kokeilla erittäin perinteistä tapaa valmistaa Shimonita-negejä. Sadonkorjuu on perinteisesti talvikuukausien aikana, jolloin on koleaa. Niinpä ennen muinoin saatettiin pellon kupeeseen sytyttää nuotio, jonka annettiin palaa hiillokseen asti. Kun hiillos oli sopiva, heitettiin sipulit sellaisinaan kuumille hiilille. Kun sipulin päälimmäiset “lehdet” olivat käristyneet, sipuli otettiin nuotiosta, kuorittiin ja syötiin sellaisenaan. Kitkerä sipuli muuttuu paistamisen myötä uskomattoman makeaksi!

Negit nuotiossa

Kuvausten lomassa sipulitilan isäntä tarjosi minulle myös oden-pataa. Padassa oli myös toista Shimonitan tunnettua herkkua, konjakuhyytelöä. Konjaku itsessään ei maistu juuri miltään. Sitä saadaan konjak-kasvista ja siitä voidaan valmistaa hyytelen lisäksi myös “vegaanista liivatelehteä”. Konjakuun makua kuitenkin antoi hyvän liemen lisäksi japanilainen sinappi, joka vasta tuhtia tavaraa olikin!

Sipulitilalla vietetyn päivän kruunasikin illallinen hyvässä seurassa. Ruoan lisäksi myös miljöö oli mahtava, sillä ruokailu tapahtui perinteisessä Edo-kaudelta (1603 – 1868) peräisin olevassa talossa. Siellä istuskelimme yhdessä pitkän pöydän ääressä hyvästä ruoasta nauttien ja yhdessä nauraen. Olin myös erittäin otettu siitä, että tilan isäntä oli pyytänyt sakea valmistavalta ystävältään pullollisen erittäin maukasta juotavaa illallista varten.

Raaka-aineet sukiyakia valmistettaessa ovat tietysti kaikki kaikessa, mutta niin on myös astia, jossaa ruokaa voi laittaa. Negien lisäksi pääsinkin myös tutustumaan perinteisten japanilaisten valurautapatojen valmistamiseen. Sukiyaki nimittäin valmistetaan perinteisesti nabe-padassa, joka muistuttaa ulkoisesti jotakin kasarin ja paistinpannun väliltä. Nabe saattaa vaihdella muodoltaan, mutta paras (ja perinteisin) valmistusmateriaali on kuitenkin valurauta.

Sulaa rautaa

Ultimaalisen, valurautaisen naben perässä matka kävi pohjoisemmaksi Japania, Yamagataan, jossa sijaitsee Kikuchi Hojudo – yritys, joka on valmistanut valurautaisia esineitä jo vuodesta 1604. Valuraudan lisäksi Yamagata on tunnettu vuorimaisemistaan, kirsikoistaan sekä kuumista lähteistä, joita lähialueilla riittää.

Yamagatan maisemaa.

Valurautatehtaalla (tai pajalla) minulle esiteltiin, kuinka naben muotti valmistetaan hiekasta. Pääsin myös itse kokeilemaan hiekkamuotin valmistamista ja sainkin aikaan muotin, joka oli ainakin ulkoisesti käyttökelpoinen. Niinpä valmistamaani muottiin valettiin nabe. Pajalla minulle selvisi, ettei muotin valmistaminen tai valuraudan valaminen ole mitään lastenleikkiä, mutta liekö kiitos Suomen koululaitoksen teknisen työn oppiaineen vaiko onnettaren – valamani nabe onnistui muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta.

Ultimaalinen nabe ennen hiomista ja pintakäsittelyä.

Noh, valamisen jälkeen nabe vielä hiottiin ja pintakäsiteltiin. Käsittelyä oli mielenkiintoista seurata, sillä pinnoite on täysin luonnontuote. Nabe kuumennettiin ja kuumaa pinnoitetta valettiin nabeen riisin oljista tehdyllä sudilla. Lämpötila oli kuulemma kaikki kaikessa ja pinnoitteen pitikin hieman sihahtaa nabeen osuessaan. Pakko myöntää, en olisi uskonut kuinka kaunis lopputulos olikaan. Ja painava – nabe kun painaa seitsemisen kiloa!

Valurautaverstaalla sain myös todistaa japanilaista “soppatykkikulttuuria”. Soppa ei tosin ollut soppaa sanan suomalaisessa merkityksessä, eikä soppatykki ollut tykki, vaan valtava valurautapata, jonka liikuttamiseen tarvitsi useamman miehen. Joka tapauksessa padassa valmistui erittäin maittava perinneruoka, johon meni niin sipulia, konjakua, perunaa kuin lihaakin!

Soppapata

Yamagatalainen perinneherkku maistui aivan uskomattoman hyvältä!

Pääsinpä myös kuvausten täyttämän päivän jälkeen loppuviimein rentoutumaan paikalliseen “kylpylään”, onseniin. Japanissa kylpyläkulttuuri kukoistaa ja sitä voisi verrata jopa meidän suomalaisten saunakulttuuriin. Kylpylöitä on niin suurkaupunkien pikkukortteleissa kuin syrjäseutujen luonnollisilla kuumilla lähteillä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kylpyläkulttuurissa on maito, jota perinteisesti juodaan kylvyn päätteeksi. Maitopullo on kuulemma myös syytä tyhjentää kerrasta. Näinpä siis Japanissa elämäni ensimmäistä kertaa juoma-automaatteja, joissa myytiin vain maitoa pienissä lasipulloissa.

Paikallinen kylpylä Yamagatan keskustan ulkopuolella.

Loppuviimein pääsin maistamaan myös kotitekoista sukiyakia japanilaisen perheen pariin. Se oli erittäin mukava kokemus ja lämminhenkinen tilaisuus – minua varten oli nimittäin järjestetty kunnon pidot ja sain tutustua myös lukuisiin perhetuttuihin. Matkustipa sitä ihminen minnepäin maailmaa tahansa, yksi asia säilyy samana; kotitekoinen ruoka on ruokakulttuurin sydän. Kotiruoka on juuri sitä, jota ihmiset ympäri maailmaa valmistavat ja syövät itse päivittäin. Minäkin sain nauttia sukiyakin lisäksi monista ruokalajeista, joita lämminhenkiset ihmiset olivat valmistaneet juhlapöytään maisteltavakseni. Siinä oli oikeastaan kaikkea paikallisista Yamagatan sellereistä kuuluisaan Yonezawan wagyu:hun.

Kotitekoinen sukiyaki

Näin ympäripyöreän kirjoituksen päätteeksi haluaisin mainita vielä ruoan lisäksi juomista. Japani on ehdottomasti kahden erityisen juoman kehto – teen ja riisiviinin. Teetä on tarjolla kaikkialla aina kadun kulmassa olevasta juoma-automaatista hienostuneimpiin ravintoloihin. Valikoima vaihtelee aina kuumasta kylmään ja vihreästä “kauraan”. Itse tykästyin tuohon “kaurateehen” sillä se maistui hyvin pitkälti talkkunoilta.

Kuppi teetä

Riisiviini eli länsimaisittain sake on ehkä Japanin omaleimaisin ja tunnetuin alkoholijuoma ulkomailla. Sake (酒) on yleistermi, joka viittaa alkoholiin yleisesti. Riisiviini (eli länsimaissa juurikin sake) on puolestaan japaniksi Nihonshu (日本酒). Sakea on useaa eri makeusastetta, juoma voi olla myös kirkasta tai sameaa – saken voi juoda niin kuumana kuin kylmänä. Varmaa on, että aivan kuten vihreä tee, toimii sake japanilaisen ruoan kanssa aina.

Sakea ja sakekappa.

Mitähän tähän loppuun sanoisi? Matkani Japaniin oli uskomaton elämys. Sain nähdä ja kokea (sekä maistaa) paljon sellaista, mikä tavalliselta turistilta olisi todennäköisesti jäänyt kokematta. Tapasin uskomattoman hienoja ja ystävällisiä ihmisiä, opin paljon ruoanlaitosta ja Japanin perinteistä. En voi olla kuin kiitollinen kaikesta kokemastani.

Kiitos! 🙂

–  Smu

Advertisements

Japanilaista evästä

Hei vaan todella pitkästä aikaa!

Blogirintamalla on pitänyt hiljaista, sillä arjen velvoitteet tuppaavat viedä kaiken ajan eikä kirjoittamiselle jää juuri sijaa. Yritän parantaa tapani, joten ajattelin kertoa teille hieman matkastani Japaniin. Oikeastaan tein koko reissun ruoan vuoksi, mutta nyt ei ole aika mennä matkan pääpointtiin, vaan syventyä hieman japanilaisen ruokakulttuurin rikkauksiin ja tarkemmin otten eväslaatikoihin.

Toisin kuin meillä täällä kylmän ja kolean pohjolan perukoilla, jossa hypermarketit ovat auki ympäri vuorokauden, on Japanissa kehittynyt vuosien saatossa paljon parempi konsepti – convenience store. Periaatteessa voidaan sanoa, että vastaavanlaisia kauppoja on toki myös muualla maailmassa, mutta mikään ei vedä vertoa Japanin konbini-konseptille. Konbini on siitä mielenkiintoinen kauppa, että sieltä voi ostaa kaikkea, mitä kiireinen ihminen elämässään tarvitsee: ruokaa, alkoholia, lehtiä, tykötarpeita, videopelejä tai vaikka solmion. Konbinit myyvät myös lämpimiä ruokia kuten haudutettua oden-pataa tai vartaita, mutta ennen kaikkea niistä voi ostaa evästä!

Lawson on yksi kolmesta tunnetuimmasta konbini-ketjusta. Toiset kaksi ovat FamilyMart ja 7Eleven.

Konbinin eväsvalikoimasta löytyy niin voileipiä, onigiri riisipalloja kuin kylmänä ja lämpöisenä syötäviä eväsrasioita. Lisäksi konbinit tarjoavat usein myös mahdollisuuden lämmittää ja nauttia ostettu eväs paikan päällä.

FamilyMartin tunnus, jonka alalaidan 酒-merkki kertoo, että kaupasta saa myös alkoholia.

Mutta mikä tekee näistä eväsrasioista sitten niin ihmeellisiä? Joku voisi kuvitella, että kyseessä on samanlainen valmisruoka kuin suomalaisen supermarketin einesosastolla, mutta metsään menisi. Konbinien bentot kun ovat oikeasti maukkaita ja edullisia. Käytännössä katsoen kyseessä on siis loistava vaihtoehto, mikäli matkustaa Japanissa pienellä budjetilla tai haluaa nauttia nopean lounaan, sillä konbineja on Tokion kaltaisissa suurissa kaupungeissa lähes joka kulmalla.

  

Konbinien valmiit eväsrasiat ovat usein siis muovisia lootia, joiden kansi on läpinäkyvä, joten vaikka japania ei taitaisikaan, voi sentään näkemänsä perusteella päätellä, mitä oikein ostaisi. Karkeasti voi sanoa, että tavallinen konbini bento maksaa jotain 350-600 jenin väliltä. Eli lounaan saa alta viiden euron. Japanissa tosin kannattaa olla silmä tarkkana, sillä kaupoissa hinnat ilmoitetaan yleensä ilman veroa. Tämän eväsrasian kanteen on merkitty niin veroton kuin verollinenkin hinta.

Mutta mitäpä rasiat sitten pitävät sisällään?

Vastaus on, että lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tarjolla on niin mereneläviä, kanaa kuin possua. Lisäksi löytyy myös länsimaisia ruokalajeja kuten erilaisia pasta-annoksia. Yllä olevat eväsrasiat sisälsivät kumpikin japanilaista paistettua kanaa eli karaagea. Kummassakin rasiassa oli lisukkeena riisi, tosin ensimmäisen rasian riisiin oli sekoitettu merilevää, toinen maustettu seesamin siemenillä ja pikkelöidyllä luumulla. Lisukkeena ensimmäisessä oli puolestaan pikkelssi ja japanilainen tamagoyaki-munakas, kun toisessa oli puolestaan perunasalaattia.

Annoksiin saattaa sisältyä myös kastike, mutta varmaa on, että konbinin kassalla myyjä pitää huolen, että asiakas saa mukaansa niin kosteuspyyhkeen kuin syömäpuikotkin. Mikäli benton päätyy nauttimaan esimerkiksi tokiolaisen puiston penkille, on syytä varautua kantamaan tyhjää eväsrasiaa ja muita roskia mukanaan hyvän tovin – kaduilla kun ei ole roskakoreja.

Toinen japanilainen eväsrasia-konsepti puolestaan on kaukana konbineiden tarjoamasta kotiruokamaisesta appeesta. Puhumme hienostuneimmista eväsrasioista, joiden ruoka on ravintolatasoa. Kyseessä on ekiben eli tuttavallisesti junaeväs.

Ekibenejä myydään niin asemilla kuin itse junissakin. Siinä missä konbinin bento maksaa vain muutaman hassun satasen, on ekiben yleensä kaksi kertaa kalliimpi. Hyvästä eväsrasiasta voi joutua toki maksamaan myös enemmän ja joihinkin junayhteyksiin on mahdollista tilata ennakkoon vielä kalliimpi ja parempi eväsrasia.

Ekiben on usein myös paljon kauniimmin pakattu kuin aivan tavallinen arkilounasboksi. Tämä ei tietenkään ole mikään kirjoittamaton sääntö, joten ulkonäön ei kannata antaa pettää. Maittavan ekibenin voi saada myös muoviin pakattuna.

Muovirasiaan pakattu ekiben, joka sisälsi riisiä, possua ja pikkelsejä. Annos oli kokonaisuudessaan enemmän pikaruokamainen kuin perinteinen eväsrasia.

Mutta mitä ekiben sitten sisältää? Koska kyseessä on jo enemmän japanilaisen keittiön taidonnäyte, noudattavat parhaimmat (ja perinteisimmät) ekibenit ravintoloiden tapaan vuodenaikojen ja satokausien rytmiä. Hyvään rasiaan on pakattu koko joukko sesongin parhaimpia ja hienostuneimpia makuja, jotka voidaan tarjota hyvin hennosti maustettuina, jotta raaka-aine tulee esiin sellaisena kuin se todella on. Perinteikäs ekiben noudattaa japanilaisen keittiön sääntöjä myös siinä mielessä, että se ei ainoastaan ravitse vain kehoa – vaan myös sielun. Kyseessä on usein kauniisti aseteltu taidonnäyte.

Syksyinen ekiben

Jos siis mielessä piilee ajatus matkasta Japaniin, suosittelen maistamaan niin tavallisten konbineiden kuin eri junalinjojenkin eväsrasioita. Vaikka junamatka ei kuuluisikaan lomasuunnitelmiin, ei kannata huolestua. Suurilla asemilla on usein erikoismyymälöitä, jotka myyvät joko kyseisen alueen erikoisuuksia tai eri junalinjojen eväsrasioita. Bento on vahvasti osa japanilaista ruokakulttuuria, joten sellaisen syöminen on elämys jo itsessään.

Ai muuten! Eikös tuo kansikuvan leivonnainen olekin huikea? Kyseinen herkku oli myös omanlaisensa makumatka. Söin sen välipalaksi junassa. Leipomuksen salaisuus piili perinteisessä japanilaisessa makeassa paputäytteessä!

Seuraavaan kertaan!

–  Smu

Dashimaki Tamago

Minun ei oikeastaan ollut edes tarkoitus kirjoittaa teille tänään. Pääsiäisen kunniaksi ajattelin kuitenkin valmistaa aamiaisen kananmunista ja pian jo huomasin kaivaneeni puhelimen esiin aamutakin taskusta ja räpsivän nopeita otoksia ruoanlaiton lomassa. Hups!

Dashimaki Tamago on japanilainen munakasrulla. Hyvin yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on siis rullalle kääritty omeletti, joka on maustettu dashi-liemellä. Dashista on olemassa useita eri versioita niin kala- kuin merileväpohjaisena. Dashin voi tehdä alusta asti itse tai sitä voi ostaa valmiina pulverina, jolloin länsimaisten lihaliemikuutioiden tapaan joukkoon lisätään vain vesi.

Noh, katsotaan nyt kuitenkin ensin ainesosaluettelo:

  • 4 kananmunaa
  • dashia
  • soijakastiketta
  • miriniä

Näistä neljästä aineksesta syntyy tavattoman täyttävä aamiainen, jonka valmistus on hyvä aloittaa valmistamalla dashi, jos sitä ei satu valmiina olemaan. Koska tätä omelettia varten ei tarvitse paljon dashia, valmistin lientä vajaan kahvikupillisen. Kuppiin lisätään reilu hyppysellinen / pieni kourallinen (miten vain haluatte sen muotilla) bonito-hiutaleita ja päälle kaadetaan kiehuvaa vettä. Kuppi peitetään toviksi tassilla ja odotellaan muutama minuutti.

Juuri sopiva määrä dashia valmistuu kätevästi kahvikupissa.

Dashin hautuessa voi tehdä muut valmistelut eli rikkoa kananmunat kulhoon, lisätä tilkkasen soijakastiketta ja lorauksen miriniä ja vatkata munien rakenne rikki. Lopuksi joukkoon lisätään dashi ja sekoitetaan hyvin. Määrällisesti lientä ei tarvitse paljoakaan. Alla olevista kuvista tarvittava määrä käy melko hyvin ilmi eli dashia tarvitaan noin 1/4 desilitraa.

 

Dashimaki Tamago (kuten tamagoyaki yleisesti ottaen) valmistetaan kantikkaassa tamagoyaki-pannussa, joka näyttää siis tältä:

Tamagoyaki-pannu on suorakulmion muotoinen ja loivenee reunoilta.

Pannusta on olemassa useita eri variaatioita, jolloin materiaali ja pinnoitteet vaihtelevat aina valuraudasta keraamisesti pinnoitettuun pannuun. Vaikka kaapissa ei sattuisikaan olemaan tamagoyaki-pannua, voi munakasrullan valmistaa myös tavallisella paistinpannulla, mutta tällöin rullan ulkoreunoja voi joutua taittamaan aina rullan sisälle, jotta lopputulos on tasainen.

Noh, seuraavaksi on varmasti syytä selittää, miten munakasrulla paistetaan. Ensimmäiseksi on tärkeää, että pannu on öljytty hyvin. Tämä kannattaa tehdä, vaikka pannua markkinoitaisiinkan tarttumattoman pinnoitteen voimin – sellainen on yleensä vain markkinointi-ihmisten höpötystä. Pannu kuumennetaan keskilämmöllä (asteikolla 1-6 suosittelen aloittamaan 4-teholla ja pienentämään tarvittaessa pykälän verran) ja kun pannu on kuuma, kaadetaan pannulle loraus munakasmassaa ja levitetään massa tasaisesti. Kun munakas alkaa viimein kypsyä, siirretään munakas pannun toiseen laitaan yhdeksi mytyksi.

Tästä se lähtee..!

Seuraavaksi pannulle kaadetaan hieman lisää munakasmassaa, joka levitetään tasaisesti pitkin pannua. Ruoanlaittopuikkoja tai lastaa käyttäen kypsää munakasta nostetaan myös ylös sen verran, että munakasmassaa pääsee myös kypsän munakkaan alle. Kun uusi kerros kypsyy edelliseen kiinni, on rulla helppo kääntää. Jos uuteen massakerrokseen tulee ilmakuplia, ne voi huoletta puhkaista puikon kärjellä.

On tärkeää, että munakasmassaa ei lisää liian paksuina kerroksina, sillä se hidastaa kypsymistä.

Ja tätä massan lisäämistä ja rullaamista toistetaan…

… ja toistetaan…

… ja toistetaan…

… kunnes on aika lisätä viimeinen annos munakasmassaa.

Kun munakasmassan rippeet on lisätty, on rullaa hyvä vielä pyöräytellä kerran jos toisenkin pannulla, minkä jälkeen valmis munakasrulla kumotaan bambumaton päälle. Bambumatto kääritään munakkaan ympärille aivan samalla tavoin kuin sushia valmistettaessa ja puristetaan kevyesti, jotta munakkaasta tulee sopivan tasainen ja tiivis, mutta kuitenkin ilmava.

 

Seuraavaksi munakasrulla viipaloidaan sopiviksi suupaloiksi, jotka on helppo poimia syömäpuikoilla. Huomatkaa muuten, että kun leikkaatte munakasrullan kahtia, voitte huomata rullassa useita kerroksia. Näiden kerrosten väliin jää ilmaa, mikä tekee munakasrullasta kuohkean syötävän. Myös siksi onkin tärkeää, että paistovaiheessa munakasmassaa ei lisää liian paksulti, jolloin kerroksia tulee pian vähemmän eikä munakas ole yhtä kuohkeaa.

Munakkaan sisällä erottuvat eri kerrokset sekä ilmataskuja, jotka tekevät munakkaasta köykäisen syödä.

Suosittelen tarjoilemaan munakkaan raastetun daikonin kanssa.

Dashimaki Tamago ja raastettua daikonia.

Nyt kun olen laittanut tähän kuvan “terveellisestä” annoksesta, voin hyvällä omalla tunnolla teille tunnustaa, että syön tamagoyakini usein japanilaisen majoneesin kanssa – eli kuvan ottamisen jälkeen levitin munakasrullan päälle vielä ohuen raidan majoneesia. Noh, sainpahan tämän nyt pois kontoltani!

Dashimaki Tamago – tai tamagoyaki ylipäätään – on erittäin kevyttä, mutta täyttävää syötävää, joka maistuu myös kylmänä. Siksi tamagoyaki onkin oikein hyvä vaihtoehto myös evääksi pakattuna vaikkapa lounasbentoon! Jos teistä tuntuu, että puikkojen käyttäminen paistamisessa on liian hankalaa, älkää huoliko! Voitte aivan yhtä hyvin käyttää myös paistinlastaa, sillä tamagoyaki-pannun kaltevat reunat helpottavat munakasrullan kääntämisessä.

Tässä kaikki tältä erää! Minä toivotan teille oikein hyvää pääsiäistä ja hyvää ruokahalua pääsiäisherkkujen parissa!

–  Smu

Hiyayakko

Tiedättekös, ystävät, olen himoinnut tätä ruokaa jo viikon verran, joten olikin korkea aika valmistaa hiyayakkoa ja ajattelin jakaa ohjeen myös teille. Hiyayakko on japanilainen, kylmä tofuruoka, jonka valmistamiseen kuluu varmasti paljon vähemmän aikaa kuin tofupaketin avaamiseen. Hiyayakko on myös erinomainen ruoka siksi, että annosta on helppo muunnella ja siitä saa vaivatta tehtyä useita eri variaatioita. Tärkeintä hyvässä hiyayakkossa on tofu, jonka pitää olla pehmeää. Oma suosikkini on Unicurd-brändin Yakko Tofu.

Esittelen teille nyt yksinkertaisen, perus-hiyayakkon, jonka ainesosaluettelo on sangen lyhyt:

  • pehmeää tofua
  • kevätsipulia
  • katsuobushi bonito -hiutaleita
  • tuoretta inkivääriä
  • soijakastiketta

Kevätsipulin suhteen on syytä olla tarkkana, joten ohjeistan siitä vielä lyhyesti. Jostain käsittämättömästä syystä Suomen ruokakaupoissa näkee valitettavan usein hyvin ohuita kevätsipuleita, joiden juuret on katkottu ja jotka on pakattu umpimuoviseen pakkaukseen. Välttäkää näitä sipuleita, jos suinkin mahdollista. Kevätsipuli on kuin simpukka – huonoa umpinaiseen pakkaukseen pakattuna, hyvä ilmavaan pakkaukseen pakattuna ja parasta ilman pakkausta vain kuminauhalla niputettuna. Noh, joka tapauksessa, kevätsipuli pilkotaan ohuiksi paloiksi.

Hyvää kevätsipulia

Tuore inkivääri puolestaan kuoritaan ja raastetaan mahdollisimman pieneksi.

Bonito-hiutaleet voivat puolestaan tuottaa päänvaivaa. Pyrin usein laatimaan reseptini siten, että niiden pohjalta voi valmistaa maittavaa ruokaa, vaikka pääsyä aasialaisiin marketteihin ei olisikaan. Koska tällä kertaa kyseessä on klassikkoresepti ja jo pelkän pehmeän tofun löytäminen voi tuottaa vaikeuksia, selvitin bonito-hiutaleiden ostomahdollisuuden jo valmiiksi. Hiutaleita voi tilata kotiin helsinkiläisen Tokyokanin verkkokaupasta. Ja mitä nämä hiutaleet ovat? Hyvin yksinkertaisesti muotoiltuna kuivattua ja miedosti savustettua ohuita kalalastuja.

Bonito-hiutaleita

Hiyayakko kannattaa koota suoraan annoskulhoihin. Koska tämä ruokalaji käy ennen kaikkea alku- tai välipalasta, niin pienet annoskulhot ovat hyvä valinta.

Tofukuution päälle lisätään hieman kevätsipulia, raastettua inkivääriä antamaan raikkautta ja lopuksi bonito-hiutaleita.

Seuraavaksi on aika lisätä pienen pieni tilkka soijakastiketta. Ei paljoa, mutta juuri sen verran, että soija antaa annokselle suolaisuutta ja liuottaa makua bonito-hiutaleista. Määrää voi pyrkiä arvioimaan alla olevien kuvien perusteella, joista ensimmäinen on annos ennen soijakastiketta ja toinen kastikkeen lisäämisen jälkeen. Kuvia saa muuten suuremmaksi klikkaamalla.

 

Kuten nopeimmat varmaan tähän mennessä ovat tajunneet, on hiyayakko periaatteessa vegaaninen annos, ennen kuin siihen lisätään kalalastuja. Bonito antaa annokselle kuitenkin makua, ja mikäli annoksen haluaa valmistaa vegaanisena, ei kalaa kannata jättää vain pois, vaan korvata. Hyvä vaihtoehto on käyttää kuivattua noria eli niitä samoja merileväarkkeja, joita käytetään sushin valmistamisessa. Noriarkkeja on helppo leikata siististi terävällä veitsellä ja sen jälkeen leikattuja suiruja vain hienonnetaan. Vegaanisessa versiossa nori lisätään samassa vaiheessa kuin perinteisessä versiossa bonito-hiutaleet eli päällimmäiseksi.

Hiyayakko kevätsipulilla, inkiväärillä, katsuobushi bonito-hiutaleilla sekä tilkalla soijakastiketta.

Tässäpä kaikki tällä kertaa! En voi kuin suositella kokeilemaan tätä helppoa ja perinteistä reseptiä. Muistakaa, että mikäli kaikkia ainesosia ei ole saatavilla, voitte varioida ruokalajia mieleiseksenne.

Hyvää ruokahalua!

–  Smu

Misoramen yakibutalla

Hei vaan teille kaikille ja oikein mukavaa kevättä! Tälläkin kertaa jatkamme aasialaisen ruoan parissa ja valmistammekin misoramenia. Noh, pidemmittä puheitta on aika syventyä ainesosiin:

  • Yakibutaa (japanilaista paistettua possua)
  • rameneita
  • tuoretta inkivääriä
  • valkosipulia
  • kombua
  • puoli litraa vettä
  • puoli litraa lihalientä
  • 3 ruokalusikallista misotahnaa
  • soijakastiketta
  • miriniä
  • (sakea)
  • sokeria
  • seesamöljyä
  • chilitahnaa
  • maissia
  • kananmuna

Koska annoksen pääproteiini on yakibuta, on parasta valmistaa ensin liha, joka vie eniten aikaa. Yakibutan voi valmistaa käytännössä mistä tahansa osasta possua: lavasta, kyljestä, kasslerista jne. Käytin tällä kertaa kassleria. Yakibutan marinadia varten tarvitaan puoli desiä soijakastiketta, 2 ruokalusikallista sokeria, tilkka miriniä, tilkka sakea sekä tuoretta valkosipulia ja inkivääriä – tämä riittää siis noin puolelle kiloa possua.

Chop, chop, chop!

Kaikki marinadin ainekset sekoitetaan keskenään ja lihaa marinoidaan jääkaapissa vähintään muutaman tunnin ajan, mieluiten yön yli. Huoneenlämmössä liha marinoituu nopeammin, mutta älkäätte hyvät ihmiset sitä pöydälle yöksi jättäkö!

Yakibuta marinadissa

Uuni lämmitetään 175 asteeseen. Uunivuoka vuorataan foliolla ja liha asetetaan vuokaan. Heti alkuun on syytä kuivata talouspaperilla ylimääräinen neste lihan pinnalta. Lihaa paistetaan uunissa, kunnes sen pinnasta on saatu kauttaaltaan tummanruskea. Niinpä lihaa onkin hyvä käännellä paiston aikana useamman kerran ja tarvittaessa voidella kevyesti marinadilla, jonka sokeri auttaa ruskistamaan pinnan kerrassaan herkullisen kauniiksi. Kun yakibuta on kypsää, kiedotaan folio lihan ympärille ja annetaan lihan vetäytyä kaikessa rauhassa.

Yakibuta kasslerista

Sitten itse ramenpohja! Puoleen litraan vettä lisätään yksi valkosipulin kynsi, tuuman pala tuoretta inkivääriä sekä pala kombua eli kuivattua japanilaista merilevää. Vesi kuumenetaan kiehuvaksi ja lientä keitetään miedolla lämmöllä, kunnes vesi on värjääntynyt vihertävän ruskeaksi. Inkivääri, valkosipuli ja kombu siivilöidään.

Valmis kombu-inkivääri-valkosipuli liemi.

Kombun kanssa kannattaa olla varovainen. Kaupasta ostettaessa merilevä muistuttaa nimittäin kuivalihaa. Pienet ja kuivat kombupalat ovat kuitenkin tymäkkää tavaraa ja hyvin umamirikkaita (onko tuo edes oikea sana?), lisäksi merilevä imee itseensä vettä ja moninkertaistaa kokonsa keittämisen aikana kuten alla olevista kuvista käy hyvin ilmi.

 

Valmiiseen liemeen lisätään puoli litraa voimakasta lihalientä ja keittopohjaa kuumennetaan, kunnes se kiehuu hiljakseen. Seuraavaksi keittoon lisätään itse miso. Jos minun pitäisi määritellä tarkemmin, mitä miso on, kutsuisin sitä japanilaisten mämmiksi koostumuksen, tuoksun sekä ulkonäön perusteella. Miso on nimittäin fermentoitua eli käytettyä tahnaa, joka on valmistettu soijapavuista.

Misotahnaa

Misotahnan lisäksi keittoon lisätään pari ruokalusikallinen soijakastiketta, ruokalusikallinen sakea (tai miriniä), pieni teelusikallinen sokeria sekä vajaa teelusikallinen chilitahnaa, minkä jälkeen keiton annetaan kiehua hieman kasaan. 10-15 minuutin kuluttua keittoon lisätään seesamöljyä sekä hieman raastettua valkosipulia.

Keittopohja

Ja lopuksi annos kasataan tuttuun tapaan. Keitetään 7 minuutin kananmuna sekä ramenit pakkauksen ohjeen mukaisesti. Yakibuta siivutetaan ohuiksi viipaleiksi. Maissi kuumennetaan ja maustetaan esimerkiksi nokareella voita. Nuudelit kulhon pohjalle, päälle viipaloitua yakibutaa, maissia sekä puolitettu kananmuna. Kulhoon annostellaan lientä ja koko komeus koristellaan kevätsipulilla – joskin tällä kertaa innostuin tuoreesta, hyvälaatuisesta ruohosipulista, jota sain käsiini.

Misoramen

Rameneiden suhteen aasialaiset ruokaseikkailut olivat nyt tässä. Ensi kertaa varten minulla on kyllä useampikin idea, mutta voi olla, että raapustelen vaihteeksi länsimaisista ruoista. Olen melko huono ennustamaan itseäni näissä asioissa. Ruoan suhteen elän tunteella enkä viitsi suunnitella ruokalistaa kuin korkeintaan muutaman päivän päähän. Huomenna taroitukseni on kuitenkin tutustua vietnamilaiseen keittiöön, joten kenties Vietnamin maut tähdittävät seuraavaa postausta!

Oikein hyvää ruokahalua teille kaikille!

Smu

Tempura – Muikkutempura

Jatkakaamme aasialaisen keittiön parissa, mutta jätetään ramen hetkeksi aikaa sivuun ja keskitytään toiseen japanilaiseen ruokalajiin – tempuraan. Tempura on kevyesti friteerattu ruoka, joka voidaan valmistaa niin kasviksista kuin merenelävistä. Noh, kuten monet teistä saattavat tietää, Suomi sijaitsee melko pohjoisessa eikä Itämeri tarjoa meille samanlaisia anteja kuin suuret valtameret tai vaikka Välimeri rantojen asukkailleen – mutta ei hätää! Meillä on Suomessa tuhansia järviä, jotka tarjoavat oikein maittavia antimia.

Minä olen aina pitänyt kalastuksesta ja onkivapa on tuttu aivan taaperovuosistani saakka. Näin ollen olen tullut sangen tutuksi Suomen järvien, jokien ja lampien tarjoamista raaka-aineista.

Koska olen kaupungissa asuessani huomannut, että nuoremmat ikäpolvet (osin omani myös) ovat melko uusavuttomia mitä tulee luontosuhteeseen, ajattelin nyt näin alkuun hieman valistaa nuorempaa lukijakuntaa.

Muikku

Yllä – kuvassa – näette kuvatekstin mukaisesti kalan (Coregonus albula), jota kutsutaan muikuksi. Mistä tämän muikun sitten erottaa? Muikun silmä on vaalea – toisin kuin esimerkiksi särjellä. Muikku on erittäin sulavalinjainen kala – toisin kuin esimerkiksi salakka. Muikun voi periaatteessa sekoittaa siikaan, mutta siika kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin muikku eikä ole yhtä sulavalinjainen. Muikku – kuten myös siika – ovat kumpikin lohikaloja. Lohikalan erottaa helposti rasvaevästä (jota tällä muikulla ei valitettavasti enää ole). Rasvaevä on pieni evä, joka jää selkäevän ja pyrstön väliin. Pieniä muikkuja kutsutaan yleisesti neulamuikuiksi. Muikun perkaaminen on helppoa. Napakka ote päästä, hieman kääntöliikettä ja nykäisy. Sisälmykset tulevat pään mukana ulos.

Se siitä oppitunnista. Entäs tempura? Tempura on siis kevyesti friteerattuja kasviksia ja mereneläviä – kuten jo mainitsin. Merenelävien sijaan päätin kuitenkin käyttää muikkua, joka on ehdottomasti yksi kalamaailman suosikeistani. Suomessa muikku valmistetaan perinteisesti jauhoissa pyörittämällä ja voissa paistamalla, mutta japanilainen tempura on huomattavasti kevyempi vaihtoehto. Tempura voidaan valmistaa niin erilliseen taikinaan kuin panko-korppujauhoja käyttäen. Tällä kertaa valmistin taikinan.

Ainesosat:

  • Muikkuja (noin kourallinen per ruokailija)
  • munakoisoa
  • perunaa
  • daikonia eli valkoretikkaa
  • 2 dl vettä
  • 2 dl jauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1/2 tl suolaa
  • muutama jääpala
  • öljyä uppopaistamiseen

Heti alkuun on syytä pilkkoa vihannekset. Hyvä nyrkkisääntö on, että pala pitää pystyä nostamaan helposti syömäpuikoilla. Näin ollen esimerkiksi munakoison yläosasta voi leikata suoraan sopivan kokoisia paloja, mutta paksummasta alaosasta pilkotut palat on syytä leikata vielä pienemmiksi. Munakoison, perunan ja daikonin lisäksi tempuraan voi käyttää miltei mitä tahansa kasviksia. Bataatti, kurpitsat ja kokonaiset pavut ovat oikein hyviä ja sangen yleisiä vaihtoehtoja. Perunoiden suhteen kannattaa muistaa, että frittiöljy on sangen kuumaa ja taikina palaa herkästi, minkä vuoksi peruna kannattaa siivuttaa melko ohuiksi paloiksi, jotta se ennättää kypsyä ennen pinnan palamista.

Yläoikealta: Perunaa (rosamunda), daikonia sekä munakoisoa.

Entäs sitten muikku? Noh, kala ei vaadi muuta käsittelyä kuin perkuun (Lapissa jotkut tosin syövät muikut päineen ja sisuksineen, olen joskus maistanut) ja hieman suolaa päälle – mutta vain hieman, sillä taikinassa itsessään on suolaa.

Perottuja muikkuja

Taikina on syytä valmistaa juuri ennen paistamista. Jauhot, leivinjauhe sekä suola sekoitetaan ensin keskenään.

Jauhoja, suolaa ja leivinjauhetta

Kraanasta on hyvä laskea niin kylmää vettä kuin suinkin mahdollista. Tämän jälkeen veden sekaan lisätään vielä pari jääpalaa.

Vettä ja jäitä

Vesi jääpaloineen kaadetaan jauhojen sekaan ja sekoitetaan (minä sekoitan syömäpuikoilla) kutakuinkin kymmenen kertaa yhdensuuntaisesti. Ei haittaa, mikäli taikinaan jää paakkuja. Liika sekoittaminen pilaa lopputuloksen – uskokaa tai älkää, mutta se on totta! Vispilän käyttö kielletty!

Tempurataikina

Tempura kypsennetään siis uppopaistamallla. Minä suosin arkikäytössä (parhaaksi toteamani) Lidlin rapsiöljyä, mutta toisinaan käytän myös maapähkinäöljyä. Öljy kuumennetaan kuumaksi. Oikean lämpötilan tietää siitä, että öljyyn pudotettu leipäpala alkaa välittömästi kuplia. Sääntö on seuraava. Ensimmäiseksi paistetaan ne raaka-aineet, jotka sotkevat vähiten. Tässä tapauksessa aloitetaan perunalla, siirrytään daikonin kautta munakoisoihin ja viimeiseksi kypsennetään muikut. Raaka-aineet kastetaan nopeasti taikinassa ja upotetaan kuumaan öljyyn kypsymään. Kattilasta kannattaa poimia pois ylimääräinen taikina reikäkauhalla, jotta rasvapalon vaara ei kasva. Maltti on valttia. Uppopaistaessa kattilaa ei kannata päästää silmistään, sillä ruoka kypsyy nopeasti ja huonolla tuurilla palaa pohjaan varsin sukkelasti.

Munakoiso paistumassa

Riippuen siitä, valmistetaanko tempura itse taikinasta vai panko-jauhoista, lopputuloksen väri hieman vaihtelee. Panko-jauhoista valmistettu tempura jää (ja jätetään) vaaleammaksi, sillä liian pitkään kypsennetty panko kovettuu ja ruokaan puikoilla tarttuminen on hankalampaa. Tärkeä on muistaa, että tässä ei olla valmistamassa nugetteja tai wienerleikkeitä. Raaka-aineiden ei tarvitse olla kokonaan taikinan peitossa, vaan ne saavat kuultaa läpi. Uppopaistamme kuitenkin kevyesti.

Tempuran lisukkeena voi tarjota riisiä ja tempuraa voidaan kastaa erilaisiin kastikkeisiin. Minä suosin kotitekoista teriyakia, joskin autenttisempi vaihtoehto lienee tentsuyu-kastike, joka on muunnos mentsuyu-kastikkeesta.

Kulhollinen riisiä on kätevä lisuke myös siinä mielessä, että kastikkeeseen dipattu ruoka on helpompi kuljettaa suuhun ylimääräisen kastikkeen valuessa riisin päälle ja siten maustaen riisin hissukseen ruokailun ohessa.

Muikkutempura – huomatkaa taikinan alta kuultava muikun nahka.

Tätä muikku-tempuraa voitanee kutsua fuusiokeittiön hedelmäksi. Yhdistämällä kaksi eri ruokakulttuuria voidaan saada täysin uudenlainen lopputulos ilman, että ruoan alkuperäinen maku, valmistustapa tai periaate vaihtuu. Toki kulttuurintutkijana pidän suuresti vieraiden maiden keittiöistä, mutta kai tämä on tietyllä tapaa myös sitä monikulttuurisuutta – kulttuurit kohtaavat harmoniassa.

Oikein hyvää ruokahalua teille kaikille!

– Smu

Pehmeän inkiväärinen possu paistetun riisin kera

Opiskelijabudjetin huono puoli on, että se alkaa aina silloin tällöin takkuilla. Kun budjetti takkuaa ja siten myös valikoima kaupassa pienenee, kannattaa siis panostaa mausteisiin; huolehtia siitä, että maustekaappi on monipuolinen – tällöin köyhistäkin aineksista saa aikaan suuria makuelämyksiä. Pieni budjetti ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ruoan olisi oltava huonolaatuista makaronia. Päinvastoin. Tätä ateriaa varten hain kaupasta vain kolmen euron possunkylkipaketin sekä euron ruohosipulin. Muut ainekset löytyivätkin kaapistani. Possun sijaan resepti toimii yhtä hyvin niin kanan kuin naudankin kanssa.

Mitä siis tarvitaan?

  • 300-400 grammaa possun kylkisiivuja
  • puolikas sipuli
  • 2 valkosipulin kynttä
  • cashewpähkinöitä
  • seesamiöljyä
  • 1 rkl riisiviinietikkaa
  • kalakastiketta
  • 1 1/2 rkl inkivääriä
  • puolikas chili
  • 1 1/2 tl ruokosokeria
  • 2 1/2 dl riisiä – joka keitetään
  • 1 kananmuna
  • nippu ruohosipulia

Esivalmisteluna on hyvä keittää riisi muutamaa tuntia aikaisemmin. Paistettua riisiä varten, on riisin oltava hyvin jähtynyttä. 2 1/2 desilitraa riisiä (kokeilin tämän kerran risottoriisiä – positiivinen yllätys) riittää kahdelle hengelle. Nykyisin valmistaessani paistettua riisiä, keitän riisin maustamattomassa vedessä.

Lihan marinoimiseksi sekoitetaan 3 ruokalusikallista seesamiöljyä, ruokalusikallinen riisiviinietikkaa, ruokalusikallinen kalakastiketta, sokeri, inkivääri, chili sekä halutessaan ripaus suolaa.

Marinadin ainekset

Marinadin ainekset

Vaikka marinadin määrä on melko pieni, on syytä muistaa, että lihan ei ole tarkoitus uiskennella siinä.

Määrä ei päätä huimaa

Määrä ei päätä huimaa

Valmis marinadi

Valmis marinadi

Kylkisiivuja käytettäessä kannattaa siivut pieniä kolmeen osaan, jotta ne eivät pala herkästi. Siivut sekoitetaan marinadiin, minkä jälkeen kulho peitetään kelmulla ja lihan annetaan marinoitua vähintään puoli tuntia.

Possu marinoitumaan!

Possu marinoitumaan!

Ennen paistamista on syytä poistaa kelmu ja antaa lihan “hengittää” hetki. Tämän hengähdystuokion aikana paksupohjaisella pannulla kuumennetaan loraus seesamiöljyä ja lisätään sipuli, valkosipuli sekä pähkinät.

Pannun on syytä olla niin kuuma kuin suinkin mahdollista!

Pannun on syytä olla niin kuuma kuin suinkin mahdollista!

Sipuleiden pehmennyttyä pannulle lisätään liha ja sekoitetaan välittömästi hetki reilulla otteella. Halutessaan ruokaan voi lisätä muutaman palan inkivääriä antamaan purutuntumaa.

IMG_4650

Mikäli kylkiviipaleista tehtäisiin suomalaista perinneherkkua, läskisoosia, possu paistettaisiin mukavan rapsakaksi. Koska kyseessä on lempeän inkiväärinen possu, on syytä välttää liiallista käristämistä, joka saisi lihan maisumaan lähinnä rasvalta. Kun liha on kypsää, siirretään se hetkeksi sivuun odottamaan.

IMG_4657

Paistettua riisiä varten pannulle lisätään reilu loraus seesamiöljyä, minkä jälkeen vuorostaan riisi. Riisin paistuttua hetken verran lisätään reilusti suolaa sekä kalakastiketta – sekoitetaan (I). Kun riisi on maustettu, joukkoon lisätään rakenteeltaan rikottu kananmuna ja sekoitetaan voimakkaasti (II). Kun kananmuna on sitonut riisin yhtänäiseksi, sekoitetaan joukkoon ruohosipuli (III).Kun riisi on valmista, sekoitetaan joukkoon lihat. Tämän jälkeen ruokaa pyöräytellään kuumalla pannulla vielä muutaman kerran (IV).

I

I

II

II

III

III

IV

IV

Paistetun riisin etu on, että se ei kuivu yhtä herkästi kuin tavallinen riisi. Näin ollen riisiä voi lämmittää vielä valmistamisen jälkeenkin, vaikka parhaimmillaan se on juuri suoraan kuumalta pannulta.

IMG_4675

Ei vain näytä, vaan myös maistuu hyvältä!

Ei vain näytä, vaan myös maistuu hyvältä!

Ruoanlaiton lomassa pohdin, sijoittuuko tämä ruokalaji minkään maan ruokaperinteeseen. Lopputulos oli yksinkertainen – ei. Elementtejä on poimittu niin kiinasta, japanista kuin thaimaastakin. Ehkäpä tätä makuelämystä voisikin kutsua pehmeän inkivääriseksi possuksi itämaisittain. Noh, oli miten oli – hyvältä tämä ainakin maistuu!

Seuraavaa kertaa ajatellen pohdiskelin linssikeittoa. Joskus kirjoittelin linssisopasta, mutta sopan ja keiton välinen ero… Tästä on hyvä jatkaa!

Hyvää ruokahalua kaikille!

– Smu