Kulinaristiset kuulumiset

Valot, kamera ja käy!

Eilen sulkeutui tietynlainen ympyrä, jonka kiertämiseen kului miltei vuosi! Tosiaan, vuosi takaperin istuskelin junassa. Matkan aikana luin viestin, joka mielenkiintoisten tapahtumien seurauksena kiidätti minut lopulta Japaniin. Ja tänään Japanissa seurattiinkin sitten meikäläisen seikkailuja Tv Tokyon kanavalla.

Olen erittäin kiitollinen, että sain mahdollisuuden osallistua TV Tokyon 世界!ニッポン行きたい人応援団 ohjelmaan. Ajattelinkin kertoa teille nyt hieman, mikä minut Japaniin lennätti ja mitä tulin maassa kokeneeksi. Pahoittelen muuten valokuvien vähäistä määrää ja vaihtelevaa laatua. Kuvauspäivien lomassa aikaa valokuvaamiseen jäi valitettavan niukasti.

Lähdin kuitenkin Japaniin tutustuakseni tarkemmin sukiyaki-lihapataan. En voi varsinaisesti sanoa olevani japanilaisen ruoanlaiton (tai ylipäätänsä ruoanlaiton) mestari, mutta valmistan kotona erittäin mielelläni japanilaisia ruokia. Matkan aikana pääsinkin tutustumaan moniin uskomattomiin paikkoihin sekä näkemään ja kokemaan kaikenlaista.

Tokion Shimbashin kaupunginosassa sijaitsee erittäin vanha ja perinteikäs ravintola Ima-Asa. Ravintola perustettiin Meiji-kaudella ja on lähes 140 vuotta toiminnassa ollut yritys, joka tarjoilee uskomattoman hyvää sukiyakia. Pääsin ravintolan keittiöön ottamaan oppia, kuinka wagyu-lihaa kuuluu oikein leikata sekä kuinka sukiyakiin voidaan valmistaa herkullinen warishita kastike.

Myönnetään, kun sitä katsoo ammatikseen lihaa leikkaavan kokin työtä, ei voi kuin ihailla sitä kädenjälkeä. Vuosien ja vuosien kokemusta on mahdoton päihittää ja omat lihanleikkuuyritykseni olivat suoraan sanoen säälittäviä ammattilaisen suoritukseen verrattuna. Opin kuitenkin, että lihan leikkaaminen ei ole mikään itsestäänselvä asia. Japanissa taitavat lihanleikkaajat käyvät vähiin, sillä nykyisin marketeista saa valmiiksi siivutettua lihaa eikä taitaville leikkaajille ole enää niin suurta kysyntää. Minusta se on todellinen sääli. Kyseessä on kuitenkin perinteinen ammattikunta ja näin modernisaation aikakautena on hyvä, jos perinteisiä taitoja voidaan opettaa ja välittää eteenpäin.

Mutta niin… Se liha! En ole koskaan syönyt niin hyvää nautaa. Mykistyin aivan kirjaimellisesti. Kaikista marmoroituneimmat palat sulivat suuhun. Sain maistaa ensin oikein rasvaista ja marmoroitunutta lihaa, joka paistettiin laardissa ja maustettiin kevyesti warishita-kastikkeella, minkä jälkeen liha dipattiin raakaan kananmunaan. Veti sanattomaksi – kirjaimellisesti. Tämän jälkeen padassa kypsennettin myös muita aineksia, sipulia (negi), tofua, shiitake-sieniä ja konjakunuudeleita.

Hyvä wagyu ei ole halpaa ja lihan laatu on uskomaton. Oikein leikattuna lihan pintaan tulee pieniä uurteita, jotka lihan lämmitessä saavat raa’at lihaviisut “kimaltamaan” kauniisti. Lisäksi lihasta lähtee aivan uskomattoman hyvä tuoksu – paljon pehmeämpi kuin tavallisesta, suomalaisesta markettinaudasta.

Sukiyakia valmistimme myös yhdessä tuotantotiimin kanssa.

Mutta niin… Sukiyakin toisiksi tärkein raaka-aine heti lihan jälkeen on negi. Aikana, jolloin lihan säilyvyys ei ollut nykypäivän tasolla, negin maku peitti alleen kenties jo hieman kärsineen lihan aromin. Pääsinkin siis tutustumaan kauniiseen Gunman prefektuuriin ja alueen kuuluisiin Shimonita-negeihin.

Shimonitan pikkukaupunki sijaitsee Gunman prefektuurissa.

Shimonitan alueen negit ovat varsinainen kuuluisuus. Mutta minkälainen tämä negi sitten on? Noh… suomalaisin termein kuvattuna purjon kokoinen kevätsipuli. Sipuleiden viljeleminen on kovaa työtä ja sipuleilla on myös olemassa omanlainen sertifikaattinsa – esimerkiksi käyrät sipulit eivät kelpaa myytäviksi. Sipulit kasvavat maassa yli vuoden eikä niitä kastella. Ne myös istutetaan kasvun aikana kerran uudelleen maahan. Näin sipulikanta kouliintuu. Uudelleenistutus on käsityötä, jota joutuu tekemään parhaimmillaan reilusti yli +30 asteen lämpötilassa armottoman auringonpaisteen alla.

Shimonitan sipulit pellossa

Minä olen todella kova sipulin ystävä. Pidän sipulin katkeransuloisesta mausta. Negi on myös eräs suosikkiraaka-aineistani japanilaisessa keittiössä. Niinpä minusta oli aivan uskomattoman upeaa päästä näkemään, missä sipuleita kasvatetaan ja miten niitä kasvatetaan. Pääsin myös nostamaan sipuleita! Noh, ei se kyllä pottujen nostamisesta juuri paljoakaan eronnut!

Nostamiani negejä

Sipuleja viljelevältä perheeltä opin, miten monimuotoisesti negiä voikaan käyttää. Siitä voi valmistaa tempuraa, sitä voi laittaa pizzaan, sillä voi höystää erilaisia ruokalajeja – ja sitä voi käristää. Kyllä. Sain kokeilla erittäin perinteistä tapaa valmistaa Shimonita-negejä. Sadonkorjuu on perinteisesti talvikuukausien aikana, jolloin on koleaa. Niinpä ennen muinoin saatettiin pellon kupeeseen sytyttää nuotio, jonka annettiin palaa hiillokseen asti. Kun hiillos oli sopiva, heitettiin sipulit sellaisinaan kuumille hiilille. Kun sipulin päälimmäiset “lehdet” olivat käristyneet, sipuli otettiin nuotiosta, kuorittiin ja syötiin sellaisenaan. Kitkerä sipuli muuttuu paistamisen myötä uskomattoman makeaksi!

Negit nuotiossa

Kuvausten lomassa sipulitilan isäntä tarjosi minulle myös oden-pataa. Padassa oli myös toista Shimonitan tunnettua herkkua, konjakuhyytelöä. Konjaku itsessään ei maistu juuri miltään. Sitä saadaan konjak-kasvista ja siitä voidaan valmistaa hyytelen lisäksi myös “vegaanista liivatelehteä”. Konjakuun makua kuitenkin antoi hyvän liemen lisäksi japanilainen sinappi, joka vasta tuhtia tavaraa olikin!

Sipulitilalla vietetyn päivän kruunasikin illallinen hyvässä seurassa. Ruoan lisäksi myös miljöö oli mahtava, sillä ruokailu tapahtui perinteisessä Edo-kaudelta (1603 – 1868) peräisin olevassa talossa. Siellä istuskelimme yhdessä pitkän pöydän ääressä hyvästä ruoasta nauttien ja yhdessä nauraen. Olin myös erittäin otettu siitä, että tilan isäntä oli pyytänyt sakea valmistavalta ystävältään pullollisen erittäin maukasta juotavaa illallista varten.

Raaka-aineet sukiyakia valmistettaessa ovat tietysti kaikki kaikessa, mutta niin on myös astia, jossaa ruokaa voi laittaa. Negien lisäksi pääsinkin myös tutustumaan perinteisten japanilaisten valurautapatojen valmistamiseen. Sukiyaki nimittäin valmistetaan perinteisesti nabe-padassa, joka muistuttaa ulkoisesti jotakin kasarin ja paistinpannun väliltä. Nabe saattaa vaihdella muodoltaan, mutta paras (ja perinteisin) valmistusmateriaali on kuitenkin valurauta.

Sulaa rautaa

Ultimaalisen, valurautaisen naben perässä matka kävi pohjoisemmaksi Japania, Yamagataan, jossa sijaitsee Kikuchi Hojudo – yritys, joka on valmistanut valurautaisia esineitä jo vuodesta 1604. Valuraudan lisäksi Yamagata on tunnettu vuorimaisemistaan, kirsikoistaan sekä kuumista lähteistä, joita lähialueilla riittää.

Yamagatan maisemaa.

Valurautatehtaalla (tai pajalla) minulle esiteltiin, kuinka naben muotti valmistetaan hiekasta. Pääsin myös itse kokeilemaan hiekkamuotin valmistamista ja sainkin aikaan muotin, joka oli ainakin ulkoisesti käyttökelpoinen. Niinpä valmistamaani muottiin valettiin nabe. Pajalla minulle selvisi, ettei muotin valmistaminen tai valuraudan valaminen ole mitään lastenleikkiä, mutta liekö kiitos Suomen koululaitoksen teknisen työn oppiaineen vaiko onnettaren – valamani nabe onnistui muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta.

Ultimaalinen nabe ennen hiomista ja pintakäsittelyä.

Noh, valamisen jälkeen nabe vielä hiottiin ja pintakäsiteltiin. Käsittelyä oli mielenkiintoista seurata, sillä pinnoite on täysin luonnontuote. Nabe kuumennettiin ja kuumaa pinnoitetta valettiin nabeen riisin oljista tehdyllä sudilla. Lämpötila oli kuulemma kaikki kaikessa ja pinnoitteen pitikin hieman sihahtaa nabeen osuessaan. Pakko myöntää, en olisi uskonut kuinka kaunis lopputulos olikaan. Ja painava – nabe kun painaa seitsemisen kiloa!

Valurautaverstaalla sain myös todistaa japanilaista “soppatykkikulttuuria”. Soppa ei tosin ollut soppaa sanan suomalaisessa merkityksessä, eikä soppatykki ollut tykki, vaan valtava valurautapata, jonka liikuttamiseen tarvitsi useamman miehen. Joka tapauksessa padassa valmistui erittäin maittava perinneruoka, johon meni niin sipulia, konjakua, perunaa kuin lihaakin!

Soppapata

Yamagatalainen perinneherkku maistui aivan uskomattoman hyvältä!

Pääsinpä myös kuvausten täyttämän päivän jälkeen loppuviimein rentoutumaan paikalliseen “kylpylään”, onseniin. Japanissa kylpyläkulttuuri kukoistaa ja sitä voisi verrata jopa meidän suomalaisten saunakulttuuriin. Kylpylöitä on niin suurkaupunkien pikkukortteleissa kuin syrjäseutujen luonnollisilla kuumilla lähteillä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kylpyläkulttuurissa on maito, jota perinteisesti juodaan kylvyn päätteeksi. Maitopullo on kuulemma myös syytä tyhjentää kerrasta. Näinpä siis Japanissa elämäni ensimmäistä kertaa juoma-automaatteja, joissa myytiin vain maitoa pienissä lasipulloissa.

Paikallinen kylpylä Yamagatan keskustan ulkopuolella.

Loppuviimein pääsin maistamaan myös kotitekoista sukiyakia japanilaisen perheen pariin. Se oli erittäin mukava kokemus ja lämminhenkinen tilaisuus – minua varten oli nimittäin järjestetty kunnon pidot ja sain tutustua myös lukuisiin perhetuttuihin. Matkustipa sitä ihminen minnepäin maailmaa tahansa, yksi asia säilyy samana; kotitekoinen ruoka on ruokakulttuurin sydän. Kotiruoka on juuri sitä, jota ihmiset ympäri maailmaa valmistavat ja syövät itse päivittäin. Minäkin sain nauttia sukiyakin lisäksi monista ruokalajeista, joita lämminhenkiset ihmiset olivat valmistaneet juhlapöytään maisteltavakseni. Siinä oli oikeastaan kaikkea paikallisista Yamagatan sellereistä kuuluisaan Yonezawan wagyu:hun.

Kotitekoinen sukiyaki

Näin ympäripyöreän kirjoituksen päätteeksi haluaisin mainita vielä ruoan lisäksi juomista. Japani on ehdottomasti kahden erityisen juoman kehto – teen ja riisiviinin. Teetä on tarjolla kaikkialla aina kadun kulmassa olevasta juoma-automaatista hienostuneimpiin ravintoloihin. Valikoima vaihtelee aina kuumasta kylmään ja vihreästä “kauraan”. Itse tykästyin tuohon “kaurateehen” sillä se maistui hyvin pitkälti talkkunoilta.

Kuppi teetä

Riisiviini eli länsimaisittain sake on ehkä Japanin omaleimaisin ja tunnetuin alkoholijuoma ulkomailla. Sake (酒) on yleistermi, joka viittaa alkoholiin yleisesti. Riisiviini (eli länsimaissa juurikin sake) on puolestaan japaniksi Nihonshu (日本酒). Sakea on useaa eri makeusastetta, juoma voi olla myös kirkasta tai sameaa – saken voi juoda niin kuumana kuin kylmänä. Varmaa on, että aivan kuten vihreä tee, toimii sake japanilaisen ruoan kanssa aina.

Sakea ja sakekappa.

Mitähän tähän loppuun sanoisi? Matkani Japaniin oli uskomaton elämys. Sain nähdä ja kokea (sekä maistaa) paljon sellaista, mikä tavalliselta turistilta olisi todennäköisesti jäänyt kokematta. Tapasin uskomattoman hienoja ja ystävällisiä ihmisiä, opin paljon ruoanlaitosta ja Japanin perinteistä. En voi olla kuin kiitollinen kaikesta kokemastani.

Kiitos! 🙂

–  Smu

Advertisements

Japanilaista evästä

Hei vaan todella pitkästä aikaa!

Blogirintamalla on pitänyt hiljaista, sillä arjen velvoitteet tuppaavat viedä kaiken ajan eikä kirjoittamiselle jää juuri sijaa. Yritän parantaa tapani, joten ajattelin kertoa teille hieman matkastani Japaniin. Oikeastaan tein koko reissun ruoan vuoksi, mutta nyt ei ole aika mennä matkan pääpointtiin, vaan syventyä hieman japanilaisen ruokakulttuurin rikkauksiin ja tarkemmin otten eväslaatikoihin.

Toisin kuin meillä täällä kylmän ja kolean pohjolan perukoilla, jossa hypermarketit ovat auki ympäri vuorokauden, on Japanissa kehittynyt vuosien saatossa paljon parempi konsepti – convenience store. Periaatteessa voidaan sanoa, että vastaavanlaisia kauppoja on toki myös muualla maailmassa, mutta mikään ei vedä vertoa Japanin konbini-konseptille. Konbini on siitä mielenkiintoinen kauppa, että sieltä voi ostaa kaikkea, mitä kiireinen ihminen elämässään tarvitsee: ruokaa, alkoholia, lehtiä, tykötarpeita, videopelejä tai vaikka solmion. Konbinit myyvät myös lämpimiä ruokia kuten haudutettua oden-pataa tai vartaita, mutta ennen kaikkea niistä voi ostaa evästä!

Lawson on yksi kolmesta tunnetuimmasta konbini-ketjusta. Toiset kaksi ovat FamilyMart ja 7Eleven.

Konbinin eväsvalikoimasta löytyy niin voileipiä, onigiri riisipalloja kuin kylmänä ja lämpöisenä syötäviä eväsrasioita. Lisäksi konbinit tarjoavat usein myös mahdollisuuden lämmittää ja nauttia ostettu eväs paikan päällä.

FamilyMartin tunnus, jonka alalaidan 酒-merkki kertoo, että kaupasta saa myös alkoholia.

Mutta mikä tekee näistä eväsrasioista sitten niin ihmeellisiä? Joku voisi kuvitella, että kyseessä on samanlainen valmisruoka kuin suomalaisen supermarketin einesosastolla, mutta metsään menisi. Konbinien bentot kun ovat oikeasti maukkaita ja edullisia. Käytännössä katsoen kyseessä on siis loistava vaihtoehto, mikäli matkustaa Japanissa pienellä budjetilla tai haluaa nauttia nopean lounaan, sillä konbineja on Tokion kaltaisissa suurissa kaupungeissa lähes joka kulmalla.

  

Konbinien valmiit eväsrasiat ovat usein siis muovisia lootia, joiden kansi on läpinäkyvä, joten vaikka japania ei taitaisikaan, voi sentään näkemänsä perusteella päätellä, mitä oikein ostaisi. Karkeasti voi sanoa, että tavallinen konbini bento maksaa jotain 350-600 jenin väliltä. Eli lounaan saa alta viiden euron. Japanissa tosin kannattaa olla silmä tarkkana, sillä kaupoissa hinnat ilmoitetaan yleensä ilman veroa. Tämän eväsrasian kanteen on merkitty niin veroton kuin verollinenkin hinta.

Mutta mitäpä rasiat sitten pitävät sisällään?

Vastaus on, että lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tarjolla on niin mereneläviä, kanaa kuin possua. Lisäksi löytyy myös länsimaisia ruokalajeja kuten erilaisia pasta-annoksia. Yllä olevat eväsrasiat sisälsivät kumpikin japanilaista paistettua kanaa eli karaagea. Kummassakin rasiassa oli lisukkeena riisi, tosin ensimmäisen rasian riisiin oli sekoitettu merilevää, toinen maustettu seesamin siemenillä ja pikkelöidyllä luumulla. Lisukkeena ensimmäisessä oli puolestaan pikkelssi ja japanilainen tamagoyaki-munakas, kun toisessa oli puolestaan perunasalaattia.

Annoksiin saattaa sisältyä myös kastike, mutta varmaa on, että konbinin kassalla myyjä pitää huolen, että asiakas saa mukaansa niin kosteuspyyhkeen kuin syömäpuikotkin. Mikäli benton päätyy nauttimaan esimerkiksi tokiolaisen puiston penkille, on syytä varautua kantamaan tyhjää eväsrasiaa ja muita roskia mukanaan hyvän tovin – kaduilla kun ei ole roskakoreja.

Toinen japanilainen eväsrasia-konsepti puolestaan on kaukana konbineiden tarjoamasta kotiruokamaisesta appeesta. Puhumme hienostuneimmista eväsrasioista, joiden ruoka on ravintolatasoa. Kyseessä on ekiben eli tuttavallisesti junaeväs.

Ekibenejä myydään niin asemilla kuin itse junissakin. Siinä missä konbinin bento maksaa vain muutaman hassun satasen, on ekiben yleensä kaksi kertaa kalliimpi. Hyvästä eväsrasiasta voi joutua toki maksamaan myös enemmän ja joihinkin junayhteyksiin on mahdollista tilata ennakkoon vielä kalliimpi ja parempi eväsrasia.

Ekiben on usein myös paljon kauniimmin pakattu kuin aivan tavallinen arkilounasboksi. Tämä ei tietenkään ole mikään kirjoittamaton sääntö, joten ulkonäön ei kannata antaa pettää. Maittavan ekibenin voi saada myös muoviin pakattuna.

Muovirasiaan pakattu ekiben, joka sisälsi riisiä, possua ja pikkelsejä. Annos oli kokonaisuudessaan enemmän pikaruokamainen kuin perinteinen eväsrasia.

Mutta mitä ekiben sitten sisältää? Koska kyseessä on jo enemmän japanilaisen keittiön taidonnäyte, noudattavat parhaimmat (ja perinteisimmät) ekibenit ravintoloiden tapaan vuodenaikojen ja satokausien rytmiä. Hyvään rasiaan on pakattu koko joukko sesongin parhaimpia ja hienostuneimpia makuja, jotka voidaan tarjota hyvin hennosti maustettuina, jotta raaka-aine tulee esiin sellaisena kuin se todella on. Perinteikäs ekiben noudattaa japanilaisen keittiön sääntöjä myös siinä mielessä, että se ei ainoastaan ravitse vain kehoa – vaan myös sielun. Kyseessä on usein kauniisti aseteltu taidonnäyte.

Syksyinen ekiben

Jos siis mielessä piilee ajatus matkasta Japaniin, suosittelen maistamaan niin tavallisten konbineiden kuin eri junalinjojenkin eväsrasioita. Vaikka junamatka ei kuuluisikaan lomasuunnitelmiin, ei kannata huolestua. Suurilla asemilla on usein erikoismyymälöitä, jotka myyvät joko kyseisen alueen erikoisuuksia tai eri junalinjojen eväsrasioita. Bento on vahvasti osa japanilaista ruokakulttuuria, joten sellaisen syöminen on elämys jo itsessään.

Ai muuten! Eikös tuo kansikuvan leivonnainen olekin huikea? Kyseinen herkku oli myös omanlaisensa makumatka. Söin sen välipalaksi junassa. Leipomuksen salaisuus piili perinteisessä japanilaisessa makeassa paputäytteessä!

Seuraavaan kertaan!

–  Smu

Karaagea ja simpikoita eli ruokavideoita

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa! Edellisestä kerrasta on vierähtänyt jo tovi. Paitsi, että gradun väsääminen on vienyt suurimman osan ajastani, olen puuhaillut myös hieman muuta mysteeristä blogiin liittyen.

Tässä taannoin kyllästyin, kun katselin erinäisiä reseptivideoita pitkin somen ihmemaailmaa. Kaikkia videoita vaivasi mielestäni sama ongelma – ne olivat liian steriilejä ja ammattimaisia. Ruoanlaitto tapahtuu kulisseissa – ei kenenkään kotikeittiössä, jossa on omat haasteensa kuten valaistus, tasojen määrä tai lieden koko. Toisaalta idea on hyvä – pakataan paljon tietoa pieneen pakettiin. Riittää, että tietää ainesosaluettelon ja videota katsomalla selviää loput.

Päätin yrittää. Heittäydyin niin hurjaksi, että loin La Cocina De Smu -blogille oman YouTube-kanavan. Kanavalle puolestani latasin kaksi eri videota (yllättäen) karaagesta ja simpukoista. Sekä YouTuben puoli että ruokavideoiden rakenne on vielä työn alla. Tässä vaiheessa haluan kuitenkin esitellä teille kummatkin, jotta voisitte antaa palautetta ja auttaa kehittämään kanavaa ja videoita. Tarkoitukseni (tässä vaiheessa) on pyrkiä tekemään videoita, joiden kesto on noin minuutin. Kuvaan videot kotona omassa keittiössäni ilman ihmeellisempiä studio-olosuhteita yksinkertaisesti siksi, että suurin osa ihmisistä laittaa ruokaa omissa kodeissaan eikä optimiolosuhteiden vallitessa ammattikeittiössä huippulaatuisten kuvauslaitteiden huristessa ympärillä.

Vaikka erillinen YouTube-kanava onkin olemassa, on videoiden pääsääntöinen julkaisuväylä Instagram. Koska Instagram on ylipäätänsä värikkäämpi alusta kuin oma blogini, julkaisen videot siellä ilman erillistä mustavalkoista kansikuvaa, jotka puolestaan jäljittelevät blogini synkkää ja väritöntä ulkoasua.

Joten – jos käymme asiaan?

Karaage – tuo japanilainen snack, jonka aineisosaluettelo on yhtä helppo kuin sen valmistaminenkin!

Karaagea varten tarvitaan:

  • Kanaa (sisäfilee tai luuton paistinleike toimivat hyvin)
  • Pieni pala inkivääriä
  • 3 ruokalusikallista soijakastiketta
  • ruokalusikallinen miriniä
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl maissitärkkelystä
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Öljyä paistamiseen

Karaagen voi nauttia sellaisenaan, sen päälle voi puristaa tuoretta sitruunaa tai sitä voi dipata vaikkapa japanilaiseen majoneesiin. Snack puolestaan muuttuu tukevaksi ateriaksi, kun karaagen kylkeen valmistaa vielä kulhollisen höyryävää riisiä!

Simpukat puolestaan ovat herkkuani. Niiden valmistaminen on helppoa, joskin valitettavasti vain harva suomalainen käyttää kyseisiä mereneläviä. Pyrinkin aina tilaisuuden tullen lisäämään suomalaisten simpukkatietoutta, jos se vain on suinkin mahdollista!

Ainesosaluettelo on lyhyt:

  • Simpukoita
  • Vettä
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Tilkka valkoviiniä

Ja nyt kun muistan! Haluan sanoa vielä pari painavaa sanaa simpukoista!

Simpukat ovat kuin kevätsipuli – parhaimmillaan ilman pakkausta, mutta hyviä reikäiseen pussiin pakattuna.

Tänään kävin kaupassa…

… ja näin kyseisen pakkauksen.

Ensinnäkin – kuka pakkaa simpukat tuollaiseen muovipakkaukseen? Syntyy vain turhaa muovijätettä. Toiseksi – kuka sulkee kyseisen muovipaketin muovikalvolla? Simpukat ovat eläviä olentoja ja tarvitsevat happea hengittääkseen. Arvatkaapa on suljetussa tilassa happea tarpeeksi. Kolmanneksi – kuka sanoo umpinaiseen muovipakkettiin pakattujen simpukoiden olevan eläviä ja tuoreita? Minun käsitykseni mukaan tuossa paketissa majailee tikittävä ruokamyrkytyspommi.

Kun ostatte simpukoita, katsokaa, että ne voivat hengittää. Ennen valmistamista peskää simpukat huolellisesti. Poistakaa rikkinäiset ja yksilöt, jotka eivät halua pysyä kiinni. Näin vältytte ikäviltä yllätyksiltä, muovijätettä syntyy vähemmän ja saatte hyvää ruokaa.

Mutta palatakseni vielä alkuperäiseen aiheeseen! Tässä vaiheessa palaute on erittäin tärkeää. Ensinnäkään tarkoitukseni ei ole tehdä videoita jatkossa joka reseptiin. Mutta mikäli teen reseptivideon ja julkaisen sen täällä, haluaisin tietää, toimiiko idea. Saako videosta selvää? Näkeekö siitä, mitä oikein tapahtuu? Ovatko videoiden kansikuvat liian steriilejä tänne blogin puolelle? Pitäisikö tekstin sisällä olla enemmän väriä? Pitäisikö kansikuvien olla still-kuvia videoista vai värikkäämpiä kansia?

Tässä kaikki oleellinen nyt tällä kertaa. Palatkaamme asiaan mahdollisimman pian uudelleen!

Hyvää ruokahalua kaikille!

– Smu

PS. Ja varokaa nyt Herran tähden oikeasti huonosti pakattuja simpukoita!

Pari sanaa ramenista

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa!

Tällä kertaa haluaisin kirjoittaa teille hieman ramen-annoksista, joihin jaoin reseptejä jo viime talvena. Tässä vajaan vuoden aikana olen kuitenkin törmännyt useasti sellaiseen käsitykseen, että ramenin valmistaminen olisi työlästä tai veisi aikaa. Paljastan teille kuitenkin nyt salaisuuden: hyvän kulhollisen ramenia valmistaa vain reilussa kymmenessä minuutissa!

Ramenista on muodostunut oman arkeni pelastus – helppoa ja nopeaa ruokaa silloin, kun lounas on jäänyt välistä. Eikä ihme – hyvä ramen ei vaadi paljoakaan, mutta pitää nälkää kiitettävästi. Erittäin nopeaan ramen-annokseen tarvitaan vain:

  • puoli litraa lihalientä
  • soijakastiketta
  • miriniä
  • misoa
  • kananmunia
  • kevätsipulia
  • ramen-nuudeleita (itse suosin tuoreita, jos suinkin mahdollista)

Ja se on kuulkaas siinä. Noista raaka-aineista voi valmistaa hetkessä herkullisen arkiannoksen, joka näyttää tältä:

Helppo ja nope arkiramen pitää nälkää hyvin ja pitkään!

Kerron tässä alla nyt muutaman niksin, joiden avulla kuka tahansa loihtii hetkessä kulhollisen tätä herkkua!

Aloitetaan kananmunasta. Kuinka keittää kananmuna helposti, ilman että kananmunaa on syytä vahtia ja haluttua kypsyyttä on helppo säätää? Helposti! Vesi kuumennetaan kiehuvaksi. Kananmuna lisätään kiehuvaan veteen siten, että se suurin piirtein peittyy. Käännetään levy nollille, laitetaan kattilan kansi kiinni ja odotetaan. Kahdeksan minuutin kuluttua kananmuna on sisältä sopivan löysä. Kymmenen minuutin päästä kananmuna on puolestaan juuri sopivan kypsä. Kuuma vesi kaadetaan pois ja kananmunien päälle lasketaan jääkylmää vettä, joten kuoriminenkin käy leikiten.

Noh, kananmuna ei vaadi hoivaa tuon kymmenminuuttisen aikana. Silloin on aikaa valmistella koko muu annos. Keitetään lihaliemi, joka maustetaan soijakastikkeella ja mirinillä. Annetaan poreilla hissukseen, minkä aikana keitetään puolestaan nuudelit pakkauksen ohjeen mukaisesti (tuore ramen kypsyy noin 3 minuutissa). Ramenit valutetaan ja kaadetaan kulhon pohjalle. Liemeen sekoitetaan noin ruokalusikallinen misoa ja sekoitetaan. Misoa ei keitetä! Tämän jälkeen liemi kaadetaan nuudeleiden joukkoon, lisätään kuorittu kananmuna kokonaisena tai halkaistuna – oman mieltymyksen mukaan. Lopuksi päälle lisätään kevätsipulisilppua.

Kevätsipuliin on muuten myös syytä kiinnittää huomiota. Hyvä kevätsipuli näyttää tältä:

Hyvä kevätsipuli on tarpeeksi paksu, sen toisesta päästä varsi on vihreä ja lehtimäinen, toisesta päästä puumainen ja vaalea.

Kokemus on opettanut, että hyvän kevätsipulin löytäminen on hankalaa. Tein kerran yli tunnin reissun Hakaniemeen vain ja ainoastaan kevätsipulin takia, joten tiedän mistä puhun. Kun ostatte kevätsipulia, katsokaa, että siinä on vielä juuret. Toisinaan näkee vain vihreää vartta, joka on pistetty poikki siitä, mistä varren pitäisi alkaa puutua ja koko komeus on pakattu umpinaiseen muoviin. Tämä siis käytännössä tarkoittaa, että kyseinen kevätsipuli ei säily pitkään, vaan pakkaukseen kertyvä kosteus pilaa sen nopeammin kuin kokonaisen kevätsipulin.

Kunnon kevätsipuli on kokonainen ja paksuudeltaan reilun sentin ja pituudeltaan noin 30 senttiä eli hyvän keittiöveitsen mittainen. Hyvä kevätsipuli on pakattu muovipakkaukseen, jossa on suuret reiät, parempi kevätsipuli löytyy kaupan hyllystä kuitenkin ilman muovipakkausta kuminauhalla niputettuna. Kunnon kevätsipuli tulee kokemukseni mukaan hyvin usein Saksasta.

Silpputtu kevätsipuli – vaaleat palat ovat tyvestä, tummemmat puolestaan korkeammalta varresta.

Kevätsipulin pitää olla hyvälaatuista, koska sen tehtävä on tuoda annokseen rapeutta ja raikkautta, mikä puolestaan tasapainottaa makujen kokonaisuutta. Kansikuvasta joku saattoi kuitenkin jo huomata, että annoksessa on muutakin kuin liemi, kananmunaa sekä sipulia – aivan oikein! Toisinaan lisään tähän yksinkertaiseen arjen rameniin myös lihaa, mikäli sellaista sattuu jääkaapista löytymään. Tällä kertaa käytin peuraa, mikä osoittautui oikein hyväksi valinnaksi ja muutti tavallisen arkiruoan toimivaksi fusion cuisine‘a edustavaksi annokseksi!

Fusion cuisine ramen

Toivon kuitenkin osoittaneeni teille, että maukkaan ramenin ei tarvitse herkullisen misoramenin tavoin olla paljon aikaa vievä valmistaa. Yksinkertaisista raaka-aineista loihtii maittavan ja täyttävän annoksen reilussa kymmenessä minuutissa!  Rohkeasti vain kokeilemaan!

Hyvää ruokahalua kaikille!

–  Smu

Bento Box

Koko syksyn ajan keskiviikkoisin minua on vaivannut inhottava ongelma – nälkä. Toisinaan aikataulut eivät yksinkertaisesti taivu siihen, että sitä kerkeäsi juosta yliopiston kafeteeriaan nauttimaan lounasta, lämpöisiä aterioita ei oikein kykene kuljettamaan mukanaan pitkin Helsinkiä – eikä voileipä tahdo pitää nälkää.

Tätä ongelmaa tarpeeksi pitkään pyöriteltyäni löysin viimein ratkaisun asiaan – bento box. Bento on kylmä tahi huoneenlämpöinen lounas, jonka voi nauttia oikeastaan missä ja milloin vain. Lounas koostuu useasta eri elementistä, mutta pääroolia näyttelee tietysti itse riisi.

Niinpä minä sitten menin ja tilasin itselleni bento boxin ja kylkeen tykötarpeita, jotka muodostavat oikein hyvän aloittelijan setin. Esittelen teille nyt ensin tarvikkeet, minkä jälkeen lyhykäisesti lounaani. Varsinaista reseptiä tämä postaus ei ikävä kyllä sisällä.

Tutkittuani pitkään erilaisia vaihtoehtoja, päädyin originelliin Mon Benton rasiaan. Rasia koostuu kahdesta eri säiliöstä, näiden kansista (joissa on venttiilit ruoan lämmittäminen huomioiden) sekä koko komeuden varsineisesta kannesta ja pakettia tiivisti kasassa pitävästä kuminauhasta. Lisäksi rasian mukana tuli yksi annoskuppi. Kaiken lisäksi rasia on vieläpä konepestävä.

 

Varsinaisen rasian lisäksi tilasin myös lisää annoskuppeja sekä kastikekipon, jossa on kätevä kierrekorkki. Annoskupit ovat silikonia ja siten helppo pitää puhtaina, mutta myös taipuisia, jotta ne venyvät tarpeen vaatiessa. Annoskupit toimivat myös kätevästi tilanjakajina, vaikka muffinsivuoat tai iso salaatinlehti ajaa myös saman asian.

 

Koska kannan ruokaa mukanani, on syytä huolehtia myös siitä, että tämän ruoan saa syödyksi. Siispä päädyin hankkimaan myös syömäpuikot, jotka menevät kätevästi kasaan ja mahtuvat ensimmäisen rasian ja päällimmäisen kannen väliin.

Syömäpuikot on varsin helppo koota. Korkki vain irti, puikon päät paikoilleen ja ruokailuvälineet ovat valmiina käyttöön.

 

Bentobox on kätevä juuri siksi, että eväistä saa helposti juuri sellaisia kuin itse haluaa. Erilaisilla annoskupeilla, kastikekipoilla tai muffinsivuoilla rasiaan saa helposti ruokaa juuri sen verran kuin itse tahtoo. Koska rasiat ovat identtiset, sopii päällyskansi kummankin rasian päälle. Näin mukaan voi ottaa tarvittaessa vain toisen rasian, mikäli evästä ei tarvitse reilusti.

 

Perinteisesti bento box kääritään liinan sisään, jotta sitä on helppo kuljettaa. Minä tilasin kuitenkin samaan syssyyn vielä erillisen pussin, joka on suunniteltu varta vasten MonBento-merkin Original-rasialle. Näin bento box kulkee kätevästi mukana ilman erillistä kassia, reppua tai laukkua.

Entä mitä sitten evääksi? Kuten jo aikaisemmin totesin, riisi on pääosassa. Riisin voi maustaa furikakella eli riisimausteella, joita on olemassa erilaisia. Riisin päälle viipaloin myös hieman kananmunaa. Kasviksia on syytä myös olla mukana, joten pannulla pyörähtäneet paprikat, porkkanat sekä parsakaalit ovat oikein hyvä vaihtoehto – eritoten kun ne maustaa seesamkastikkeella. Proteiinina toimii puolestaan tonkatsu eli paneroitu ja öljyssä kypsennetty porsaanleike. Tällä kertaa paistoin myös pari nakkia rasiaan. Tonkatsun kanssa on tietysti syytä olla tonkatsulle tarkoitettua kastiketta, jonka saa kätevästi pakattua kastikekippoon. Jälkiruoaksi puolestaan hieman hedelmiä. Jätin rasiaan myös hieman tyhjää tilaa, jotta sain pakattua mukaani pari palaa talouspaperia. Hirvittävän monipuoliseksi tätä lounasta ei voi kutsua. Tarkoitukseni oli kutenkin tällä kertaa testata, mikä ruoka maistuu minulle “kylmänä” ja kuinka suurissa määrin. Samoista syistä johtuen en jaa tällä kertaa varsinaisesti ainoatakaan reseptiä.

Koska minulle ei ole aikaa kokkailla aamuisin, valmistin lounaan jo tiistai-iltana. Alla näette kaksi kuvaa, joista toinen on otettu tiistaina ja toinen keskiviikkona. Ruoka säilyy tosiaan sangen herkullisen näköisenä, vaikka sen pakkaisi jo edeltävänä päivänä ja söisi kylmänä.

 

Loppuun on vielä hyvä muistuttaa keittiöhygieniasta. Koska bento box kulkee mukanani aamusta lounastaukoon saakka ilman, että saan sitä kylmään välissä, ei lounaaksi voi valmistaa mitään kovin herkästi pilaantuvaa. Vastaavasta syystä ruoka on syytä jäähdyttää nopeasti heti valmistamisen jälkeen, ruoka on syytä pakata vasta sen jäähdyttyä, jotta erilämpöiset ruoat eivät vaikuta toisiinsa eikä bentoa tule säilyttää huoneenlämmössä pidempään kuin on tarpeen.

Seuraavina viikkoina ajattelinkin keskittyä hieman enemmän näihin lounaisiin. Keskiviikko on myös ensiviikolla ja minulla on nälkä myös silloin. Kun aika koittaa, kirjoitan teille taas lounaastani. Somesta lounaitani voi koettaa bongata risuaidalla #bentopäivässä

Hyvää ruokahalua kaikille!

–  Smu

Puhutaanko vähän ruoasta?

Koska nykyisin tuntuu olevan muodissa yleismaailmallinen keskustelu ruoasta, taidan minäkin pistää lusikkani soppaan ja kirjoittaa joitakin ajatuksia teille luettavaksi. 

Heti alkuun tunnustan olevani omnivoori eli sekasyöjä, kaikkiruokainen. Minä syön mielelläni ruokaa laidasta laitaan ja kokeilen uusia ruokalajeja, testaan reseptejä ja olen avoin ideoille ja ehdotuksille. En ole kaavoihin kangistunut kokki tai tietyn keittiön sokaisema, kapeakatseinen kulkija.

On kuitenkin asioita, joita minäkään en ymmärrä. En, vaikka mielestäni syön sangen täyttävästi ja maukkaasti. Yksi näistä asioista on lihalla mässäily. Olen antanut kertoa itselleni, että suomalainen syö keskimäärin 79,4 kiloa lihaa vuodessa, amerikkalainen puolestaan 193 paunaa eli lähemmäs 90 kiloa. Suomalaisen syömästä (luullisesta) lihasta nautaa on 19 kiloa, sianlihaa 35 kiloa ja siipikarjaa 21,6 kiloa. 1970-luvulta lähtien sianlihan kulutus on noussut reilulla kymmenellä kilolla vuodessa, naudanlihan kulutus puolestaan pienentynyt parilla kilolla. Siipikarjan suhteen nousua on ollut puolestaan hyvin paljon, reilut 20 kiloa. Ympäristövaikutukset on myös syytä huomioida. Pieni vilkaisu ilmasto-oppaaseen riittää. Nauta tuottaa ylivoimaisesti eniten hiilidioksidipäästöjä – sika ja siipikarja tulevat kaukana perässä.

Ja tässä kohden on syytä kysyä, miten kukaan voi kuluttaa tuollaisia määriä nautaa. 19 kiloa on paljon. Käytin aikaani huolella ja räknäsin, kuinka paljon minä itse kulutan naudanlihaa vuodessa. Sain tulokseksi noin 3-5 kiloa. Verrattuna keskivertosuomalaiseen, kulutan nautaa siis verrattain vähän. En kuitenkaan koe syöväni huonosti, päinvastoin! Räknätkäämme hieman lukuja viiden kilon perusteella. Kolmasosa eli noin 1,6 kiloa vuodessa kuluu pääsääntöisesti wokkeihin.  Jäljelle jäävästä reilusta kolmesta kilosta noin kilo kuluu hot pot -ruokiin, noin puoli kiloa leikkeleisiin ja noin puolitoista kiloa pihveihin / ravintolaruokiin. Ja nämä luvut ovat siis yläkanttiin ja sangen tarkkoja, sillä syön nautaa tosiaan niin harvoin, että kykenen muistamaan jokaisen kerran.

Noh, vähäinen naudanlihan kulutus on jäänne takavuosilta, jolloin en syönyt punaista lihaa oikeastaan kuin jouluisin kinkun muodossa. Vaikka nykyisin kelpuutankin lihan kuin lihan, suosin silti siipikarjaa – tuottaahan broileri vähemmän hiilipäästöjä kuin kotimainen kasvihuonekurkku tai tomaati, kuten ilmasto-oppaasta saattaa huomata. Broilerin lisäksi pidän kalasta ja äyriäisistä. Kotopuolessa savustamme usein lohta tai paistamme kuhaa. Sianlihan kulutusta minun on vaikea arvioida. Heinäkuussa en syönyt ainuttakaan grillipihviä, kesäkuussa yhden – toisaalta heinäkuussa on mennyt hieman pekonia sekä ilmakuivattua kinkkua. Jos valmistan sianlihaa itselleni kotona, niin yleensä se on kassleria noin 300 gramman pala kerrallaan uunissa hauduttaen, talvisin ehkä kerran kuussa.

Ehkä on kuitenkin parempi, että en lähde erittelemään ruoankulutustani sen tarkemmin, koska muutoin tämä menee vain hiusten halkomiseksi. Tiivistetysti voidaan kuitenkin sanoa, että punaista lihaa ei kulu hirveästi, siipikarjaa enemmän ja kalaa sekä äyriäisiä reilusti yli naudan kilomäärien.

Kasvissyöjäksi minusta ei kuitenkaan ole, enkä viitsi alkaa erittelemään tässä jokaista erinäistä syytä, koska se olisi paitsi tylsää mutta hieman liian henkilökohtaista. Sen sijaan haluan sanoa muutaman sanan viherpesusta ja muista ikävistä ilmiöistä.

Ensinnäkin nyhtökaura on henkilökohtainen viholliseni. Miksi? Sitä markkinoidaan ympäristöystävällisenä lihan korvikkeena, sitä hehkutetaan innovaatioiden innovaationa – mutta – se pakataan muoviin. Minun pääkoppani etiikan osastolle ei mahdu se, että tuotetta markkinoidaan ympäristöystävällisenä, mutta silti sen pakkauksen ympäristöystävällisyyteen ei kiinnitetä laisinkaan huomiota. Mielestäni tämä on valitettavan klassinen esimerkki siitä, miten ekologisuus voi olla varsin näennäistä ja sen tarkoituksena saattaa olla vain halu edistää myyntiä.

Sitten ovat nämä erilaiset dieetit, lisäainekammot ja ravintosisällöt, kuten proteiinin määrä. Katsokaapa hetki tätä tietoiskua.

Kuvan mukaan 100 kaloria nähden parsakaali sisältää siis enemmän proteiinia kuin nauta. Tämä on valitettavan yleinen väittämä eikä se oikeastaan pidä edes paikkaansa.

Katsokaapa seuraavaksi tätä tietoiskua.

 

Kuten huomaatte, ensimmäinen meemi ei pidä paikkaansa. Itseasiassa väärien ravitsemustietojen levittäminen voi olla hengenvaarallista, mikäli joku asioihin perehtymätön todella alkaa elää väärien ohjeiden mukaisesti. Huolimatta siitä, että parsakaali ei ole proteiinipommi, sillä on muita terveysvaikutuksia, minkä vuoksi sitä kannattaa syödä (okei, pidän itse enemmän kukkakaalista) silloin tällöin monipuolisen ruokavalion osana.

Tämän esimerkin tarkoitus ei ollut suinkaan mollata vegaaneja, vaikka en itse aatteen mukaan elä. Tämän esimerkin kautta haluan sanoa, että ensinnäkään ei kannata uskoa kaikkea, mitä internetissä sanotaan. Toisekseen, ravintosisältöjen määrän voi jokainen helposti tarkistaa itse Finelin sivuilta. Kolmanneksi, mikäli ruokavalion suhteen on epäilyksiä, voi asioista keskustella aina esimerkiksi lääkärin kanssa.

Ruokatrendeissä minua siis suututtaa viherpesu sekä väärän tai väärinymmärretyn tiedon levittäminen.

Mutta eikös tämä ole ollut tähän saakka melko paatoksellista tekstiä? Niin minustakin! Kurkistetaan huvin vuoksi taloutemme jääkaappiin!

 

Jääkaappimme sisältö ei ole kovin mielenkiintoista katsottavaa. Pari tölkkiä maitoa cappuccinoon ja leivontaan, mehukeittoa puuroon, tummia banaaneja smoothieen, vihanneslokerot täynnä ties mitä lähtien perunasta aina limen lehtiin ja horrostaviin jauhomatoihin (gekolle). Hieman levitettä, tofua, jugurttia, voita, juustoja, kananmunia, pari pakettia kanaa… Eikä eineksiä! Minusta hyvä ruoka on alusta saakka itse valmistettua. En siis välitä eineksistä.

Lähtökohtani on ruoan (erityisesti eläinperäisen) kunnioittaminen. Lapsena meillä oli mummolassa vain yksi, joskin tiukka ohje ruoan suhteen: perunan sai jättää, liha piti syödä. Isovanhempani olivat nähneet pula-ajan ja eläneet sota-aikojen puutteessa. Lapin sodassa pappa-vainaani söi raakoja sipuleita, koska muuta ei ollut tarjolla. Mummoni puolestaan joutui lapsena syömään lemmikkikaninsa, koska muuta ruokaa ei ollut saatavilla. Ja tämän kunnioituksen on syytä näkyä jo siinä vaiheessa, kun eläin pääsee hengestään. Kalaa ei kiduteta kuivalla maalla, se lopetetaan välittömästi ja mahdollisimman kivuttomasti.

Minä nautin siitä, kun saan syödä illalla perheen, suvun tai ystävien kanssa ruokaa, joka on huolella valmistettu. Oli kyseessä sitten monen aterian kokonaisuus tai vaikkapa pitkään kypsytetty rosvopaisti. Mutta onhan tässä kuitenkin myönnettävä, että paheet ne ovat minullakin. Kerran vuodessa valmistan kunnollisen ragun – makea maistuu myös.

Mutta mitä minä oikeastaan haluan sanoa tällä kaikella? Haluan painottaa kohtuullisuutta ja maalaisjärkeä, kultaista keskitietä. Mediassa ruokakeskustelu tuntuu olevan sangen polarisoitunutta; joku vastustaa sokereita, toinen kumoaa tämän. Joku vastustaa smoothieita, toinen kumoaa tämän. Joku kannattaa paleota, toinen vastustaa sitä. Ruoasta ja ruokavalioista on hyvä puhua, ilmaston kannalta on suositeltavaa (oikeastaan pakko) vähentää esimerkiksi naudanlihan kulutusta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että juostaan ääripäästä toiseen.

Mielestäni syön melko ekologisesti keskivertoon suomalaiseen nähden. En kuitenkaan katso tämän olleen niinkään tietoinen valinta, vaan pohjaavan puhtaasti kiinnostukseeni ruoasta. Kun puhuu kieliä, avautuu mahdollisuus tutustua toisenlaisiin ruokakulttuureihin, ammentaa sieltä mielenkiintoisia asioita ja valmistaa erilaisia ruokia. Erilaisten dieettien ja ääripäiden sijaan kannustan mielummin kokeilemaan uutta, etsimään hyvin tasapainoitettuja kokonaisuuksia, jossa raaka-aineet ja maut ovat harmoniassa.

Uteliaisuus on eduksi.

Smu

Dim sum

Aasialainen keittiö on lähellä sydäntäni, vaikka en olekaan mestari laittamaan aasialaisia ruokia. Siksi ajattelinkin jakaa kanssanne pienen salaisuuden – aina ei tarvitse kokata itse alusta loppuun!

Helsinki on siitä mukava paikka asua, että aasialaisia supermarketteja on useita. Nämä kaupat sijaitsevat hieman syrjässä ydinkeskustaan nähden, mutta ovat helposti tavoitettavissa metrolla tai raitiovaunulla. Aasialaiset supermarketit myyvät paitsi erilaisia kastikkeita ja raaka-aineita sekä ruoanlaittovälineitä myös helppoja välipaloja.

Dim sum (點心) on lähinnä suupaloista koostuva kokonaisuus, joka kattaa alleen laajan kirjon erilaisia ruokalajeja, jotka tavallisesti valmistetaan höyryttämällä ja tarjotaan höyrystimistä – tai paistetaan öljyssä ja tarjoillaan lautasilta. Dim sum on helppo valmistaa kotona, koska valmista taikinaa saa pakastealtaasta, mutta täysin itse tehty dim sum vie aikaa, sillä homma on hyvin pitkälle pientä näpertelyä. Aasialaisten supermarkettien pakastealtaista löytää kuitenkin kypsentämistä vaille valmiita dim sum -annoksia, jotka on helppo valmistaa kotona lyhyessäkin ajassa ja makunautinto ei ole laisinkaan hassumpi.

Dim sum on pääasiassa pienistä nyyteistä tai täytetyistä pullista muodostuva ruokalajien kirjo. Yksi näistä ruokalajeista on varsin perinteinen baozi. Baozi (包子) on kuohkea täytetty pulla, joka höyrytetään ja jota on saatavilla useilla eri täytevaihtoehdoilla. Höyryttämistä vaille valmiit baozit maksavat noin euron per kipale ja niitä on saatavilla yksittäiskappaleista aina yli kymmenen kappaleen pakkauksiin.

Kypsentämätön baozi

Kypsentämätön baozi

Baozi kypsennetään kuumassa höyryssä perinteisessä bambuhöyrystimessä. Kypsensi sitä sitten itse tehdyn tai pakastetun baozin, on erittäin fiksua laittaa pieni pala leivinpaperia pullien alle, jotta ne eivät takerru höyryttimeen. Baozi kypsyy viidessätoista minuutissa, minkä jälkeen sen annettaan levätä vielä viisi minuuttia ennen nauttimista.

Kuinka bambuhöyrytin sitten toimii?

Bambu höyrytin

Kuten kuvasta näkyy, bambuhöyrystintä ei aseteta suoraan veteen. Pannuun laitetaan ristikkäin kaksi syömäpuikkoa, joiden päälle höyrytin lasketaan. Pannulle kaadetaan vettä miltei puikkojen alapintaan saakka. Liikaa vesi on pahasta, koska kiehuessaan se voi kastella höyryttimen sisällön. Niinpä vettä kannattaa lisätä höyryttämisen aikana vähän kerrallaan. Ruoka laitetaan sisään höyryttimeen ja kansi kiinni.

Bambuhöyrytin kansi kiinni

Bambuhöyrytin kansi kiinni

Bambuhöyrystimiä on saatavilla eri kokoisina ja muotoisina riippuen hieman höyrystimen alkuperästä. Perinteinen kiinalainen bambuhöyrytin näyttää kuitenkin tällaiselta. Kiinalaisissa supermarketeissa höyryttimiä myydään irtopalasina eli pohjan voi ostaa ilman kantta. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta tämä johtuu siitä, että höyrystimestä voi koota useampikerroksisen, minkä johdosta suurempi määrä ruokaa valmistuu samassa ajassa. Höyryttimessä voi valmistaa paljon muutakin – esimerkiksi kasviksia – ja se on oiva lisä jokaisen keittiön välineistöön. Bambuhöyrytin maksaa muutaman euron koosta riippuen. Omani maksoi noin seitsemän euroa.

Mutta tosiaan – höyrystimen sisältö!

Kypsä baozi

Kypsä baozi

Kypsä baozi on pyöreä, tasainen ja kimmoisa. Baozin yleisin täyte lienee possu, mutta kana-, nauta- ja raputäytteisiä pullia on myös saatavilla.

Pyöreä, sileä ja kimmoisa - sellainen on hyvä baozi.

Pyöreä, sileä ja kimmoisa – sellainen on hyvä baozi.

Entä mitä muuta baozin kanssa voisi syödä? Mitä dim sum kattaa alleen? Esimerkiksi wontonit!

Wontonit (餛飩) ovat pieniä nyyttejä, jotka valmistetaan (yllätys, yllätys) wontontaikinasta. Wontonin voi myös höyryttää, sen voi keittää tai paistaa öljyssä, mitä itse suosin. Täytteitä on useita erilaisia. Siinä missä baozi on suurikokoisimpia dim sumeja, wonton on vain pieni suupala. Valmiita wontoneja saa muutaman euron hintaan puoli kiloa. Täytevaihtoehtoja on runsaasti esimerkiksi possua ja kasviksia tai kanaa ja kasviksia, jotka ovat eräitä yleisimpiä wontoneja. Paistamiseen kannattaa käyttää maapähkinäöljyä, jota aasialaiset marketit myyvät sangen huokeaan hintaan. Perinteinen rapsiöljy ajaa kuitenkin myös saman asian, joskin maku on hieman erilainen.

Kana-kasvis -wonton

Kana-kasvis -wonton

Dim sumin voi syödä sellaisenaan tai dipata. Hyvä ja maukas peruskastike koostuu vain soijakastikkeesta, riisiviinietikasta sekä seesamiöljystä.

Dim Sum -ateria

Dim Sum -ateria (ja ruohosipuli)

Dim sum on toki paljon muutakin. Ateriakokonaisuus voi pitää sisällään keväkääryleitä, kanan siipiä tai jalkoja, höyrytettyjä ribsejä tai erilaisia kakkuja. Mikäli dim sum on kuitenkin entuudestaan tuntematon, baozi ja wonton ovat oiva tapa kokeilla ja jäädä koukkuun tähän kiinalaisen keittiön ihmeeseen. Mikäli kotikokki ei ole aivan varma taidoistaan, kannattaa kokeilla näitä valmistuotteita, joita minä käytän kun laiskuus yllättää. Mikäli kuitenkin dim sum -kokemus ravintolassa kutkuttaa, voin lämpimästi suositella esimerkiksi ravintola Chinaa Helsingin keskustassa. China tarjoaa paitsi dim sum -aterioita myös mahdollisuuden nauttia asiakkaan itse valitsemista dim sumeista iltapäiväteen kera – ja tämä ei muuten ole mainos, vaan hyvän ruoan ystävän omaan kokemukseen perustuva suositus!

Seuraavalla kerralla sitten jotain muuta!

Hyvää ruokahalua!

–  Smu