Valot, kamera ja käy!

Eilen sulkeutui tietynlainen ympyrä, jonka kiertämiseen kului miltei vuosi! Tosiaan, vuosi takaperin istuskelin junassa. Matkan aikana luin viestin, joka mielenkiintoisten tapahtumien seurauksena kiidätti minut lopulta Japaniin. Ja tänään Japanissa seurattiinkin sitten meikäläisen seikkailuja Tv Tokyon kanavalla.

Olen erittäin kiitollinen, että sain mahdollisuuden osallistua TV Tokyon 世界!ニッポン行きたい人応援団 ohjelmaan. Ajattelinkin kertoa teille nyt hieman, mikä minut Japaniin lennätti ja mitä tulin maassa kokeneeksi. Pahoittelen muuten valokuvien vähäistä määrää ja vaihtelevaa laatua. Kuvauspäivien lomassa aikaa valokuvaamiseen jäi valitettavan niukasti.

Lähdin kuitenkin Japaniin tutustuakseni tarkemmin sukiyaki-lihapataan. En voi varsinaisesti sanoa olevani japanilaisen ruoanlaiton (tai ylipäätänsä ruoanlaiton) mestari, mutta valmistan kotona erittäin mielelläni japanilaisia ruokia. Matkan aikana pääsinkin tutustumaan moniin uskomattomiin paikkoihin sekä näkemään ja kokemaan kaikenlaista.

Tokion Shimbashin kaupunginosassa sijaitsee erittäin vanha ja perinteikäs ravintola Ima-Asa. Ravintola perustettiin Meiji-kaudella ja on lähes 140 vuotta toiminnassa ollut yritys, joka tarjoilee uskomattoman hyvää sukiyakia. Pääsin ravintolan keittiöön ottamaan oppia, kuinka wagyu-lihaa kuuluu oikein leikata sekä kuinka sukiyakiin voidaan valmistaa herkullinen warishita kastike.

Myönnetään, kun sitä katsoo ammatikseen lihaa leikkaavan kokin työtä, ei voi kuin ihailla sitä kädenjälkeä. Vuosien ja vuosien kokemusta on mahdoton päihittää ja omat lihanleikkuuyritykseni olivat suoraan sanoen säälittäviä ammattilaisen suoritukseen verrattuna. Opin kuitenkin, että lihan leikkaaminen ei ole mikään itsestäänselvä asia. Japanissa taitavat lihanleikkaajat käyvät vähiin, sillä nykyisin marketeista saa valmiiksi siivutettua lihaa eikä taitaville leikkaajille ole enää niin suurta kysyntää. Minusta se on todellinen sääli. Kyseessä on kuitenkin perinteinen ammattikunta ja näin modernisaation aikakautena on hyvä, jos perinteisiä taitoja voidaan opettaa ja välittää eteenpäin.

Mutta niin… Se liha! En ole koskaan syönyt niin hyvää nautaa. Mykistyin aivan kirjaimellisesti. Kaikista marmoroituneimmat palat sulivat suuhun. Sain maistaa ensin oikein rasvaista ja marmoroitunutta lihaa, joka paistettiin laardissa ja maustettiin kevyesti warishita-kastikkeella, minkä jälkeen liha dipattiin raakaan kananmunaan. Veti sanattomaksi – kirjaimellisesti. Tämän jälkeen padassa kypsennettin myös muita aineksia, sipulia (negi), tofua, shiitake-sieniä ja konjakunuudeleita.

Hyvä wagyu ei ole halpaa ja lihan laatu on uskomaton. Oikein leikattuna lihan pintaan tulee pieniä uurteita, jotka lihan lämmitessä saavat raa’at lihaviisut “kimaltamaan” kauniisti. Lisäksi lihasta lähtee aivan uskomattoman hyvä tuoksu – paljon pehmeämpi kuin tavallisesta, suomalaisesta markettinaudasta.

Sukiyakia valmistimme myös yhdessä tuotantotiimin kanssa.

Mutta niin… Sukiyakin toisiksi tärkein raaka-aine heti lihan jälkeen on negi. Aikana, jolloin lihan säilyvyys ei ollut nykypäivän tasolla, negin maku peitti alleen kenties jo hieman kärsineen lihan aromin. Pääsinkin siis tutustumaan kauniiseen Gunman prefektuuriin ja alueen kuuluisiin Shimonita-negeihin.

Shimonitan pikkukaupunki sijaitsee Gunman prefektuurissa.

Shimonitan alueen negit ovat varsinainen kuuluisuus. Mutta minkälainen tämä negi sitten on? Noh… suomalaisin termein kuvattuna purjon kokoinen kevätsipuli. Sipuleiden viljeleminen on kovaa työtä ja sipuleilla on myös olemassa omanlainen sertifikaattinsa – esimerkiksi käyrät sipulit eivät kelpaa myytäviksi. Sipulit kasvavat maassa yli vuoden eikä niitä kastella. Ne myös istutetaan kasvun aikana kerran uudelleen maahan. Näin sipulikanta kouliintuu. Uudelleenistutus on käsityötä, jota joutuu tekemään parhaimmillaan reilusti yli +30 asteen lämpötilassa armottoman auringonpaisteen alla.

Shimonitan sipulit pellossa

Minä olen todella kova sipulin ystävä. Pidän sipulin katkeransuloisesta mausta. Negi on myös eräs suosikkiraaka-aineistani japanilaisessa keittiössä. Niinpä minusta oli aivan uskomattoman upeaa päästä näkemään, missä sipuleita kasvatetaan ja miten niitä kasvatetaan. Pääsin myös nostamaan sipuleita! Noh, ei se kyllä pottujen nostamisesta juuri paljoakaan eronnut!

Nostamiani negejä

Sipuleja viljelevältä perheeltä opin, miten monimuotoisesti negiä voikaan käyttää. Siitä voi valmistaa tempuraa, sitä voi laittaa pizzaan, sillä voi höystää erilaisia ruokalajeja – ja sitä voi käristää. Kyllä. Sain kokeilla erittäin perinteistä tapaa valmistaa Shimonita-negejä. Sadonkorjuu on perinteisesti talvikuukausien aikana, jolloin on koleaa. Niinpä ennen muinoin saatettiin pellon kupeeseen sytyttää nuotio, jonka annettiin palaa hiillokseen asti. Kun hiillos oli sopiva, heitettiin sipulit sellaisinaan kuumille hiilille. Kun sipulin päälimmäiset “lehdet” olivat käristyneet, sipuli otettiin nuotiosta, kuorittiin ja syötiin sellaisenaan. Kitkerä sipuli muuttuu paistamisen myötä uskomattoman makeaksi!

Negit nuotiossa

Kuvausten lomassa sipulitilan isäntä tarjosi minulle myös oden-pataa. Padassa oli myös toista Shimonitan tunnettua herkkua, konjakuhyytelöä. Konjaku itsessään ei maistu juuri miltään. Sitä saadaan konjak-kasvista ja siitä voidaan valmistaa hyytelen lisäksi myös “vegaanista liivatelehteä”. Konjakuun makua kuitenkin antoi hyvän liemen lisäksi japanilainen sinappi, joka vasta tuhtia tavaraa olikin!

Sipulitilalla vietetyn päivän kruunasikin illallinen hyvässä seurassa. Ruoan lisäksi myös miljöö oli mahtava, sillä ruokailu tapahtui perinteisessä Edo-kaudelta (1603 – 1868) peräisin olevassa talossa. Siellä istuskelimme yhdessä pitkän pöydän ääressä hyvästä ruoasta nauttien ja yhdessä nauraen. Olin myös erittäin otettu siitä, että tilan isäntä oli pyytänyt sakea valmistavalta ystävältään pullollisen erittäin maukasta juotavaa illallista varten.

Raaka-aineet sukiyakia valmistettaessa ovat tietysti kaikki kaikessa, mutta niin on myös astia, jossaa ruokaa voi laittaa. Negien lisäksi pääsinkin myös tutustumaan perinteisten japanilaisten valurautapatojen valmistamiseen. Sukiyaki nimittäin valmistetaan perinteisesti nabe-padassa, joka muistuttaa ulkoisesti jotakin kasarin ja paistinpannun väliltä. Nabe saattaa vaihdella muodoltaan, mutta paras (ja perinteisin) valmistusmateriaali on kuitenkin valurauta.

Sulaa rautaa

Ultimaalisen, valurautaisen naben perässä matka kävi pohjoisemmaksi Japania, Yamagataan, jossa sijaitsee Kikuchi Hojudo – yritys, joka on valmistanut valurautaisia esineitä jo vuodesta 1604. Valuraudan lisäksi Yamagata on tunnettu vuorimaisemistaan, kirsikoistaan sekä kuumista lähteistä, joita lähialueilla riittää.

Yamagatan maisemaa.

Valurautatehtaalla (tai pajalla) minulle esiteltiin, kuinka naben muotti valmistetaan hiekasta. Pääsin myös itse kokeilemaan hiekkamuotin valmistamista ja sainkin aikaan muotin, joka oli ainakin ulkoisesti käyttökelpoinen. Niinpä valmistamaani muottiin valettiin nabe. Pajalla minulle selvisi, ettei muotin valmistaminen tai valuraudan valaminen ole mitään lastenleikkiä, mutta liekö kiitos Suomen koululaitoksen teknisen työn oppiaineen vaiko onnettaren – valamani nabe onnistui muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta.

Ultimaalinen nabe ennen hiomista ja pintakäsittelyä.

Noh, valamisen jälkeen nabe vielä hiottiin ja pintakäsiteltiin. Käsittelyä oli mielenkiintoista seurata, sillä pinnoite on täysin luonnontuote. Nabe kuumennettiin ja kuumaa pinnoitetta valettiin nabeen riisin oljista tehdyllä sudilla. Lämpötila oli kuulemma kaikki kaikessa ja pinnoitteen pitikin hieman sihahtaa nabeen osuessaan. Pakko myöntää, en olisi uskonut kuinka kaunis lopputulos olikaan. Ja painava – nabe kun painaa seitsemisen kiloa!

Valurautaverstaalla sain myös todistaa japanilaista “soppatykkikulttuuria”. Soppa ei tosin ollut soppaa sanan suomalaisessa merkityksessä, eikä soppatykki ollut tykki, vaan valtava valurautapata, jonka liikuttamiseen tarvitsi useamman miehen. Joka tapauksessa padassa valmistui erittäin maittava perinneruoka, johon meni niin sipulia, konjakua, perunaa kuin lihaakin!

Soppapata
Yamagatalainen perinneherkku maistui aivan uskomattoman hyvältä!

Pääsinpä myös kuvausten täyttämän päivän jälkeen loppuviimein rentoutumaan paikalliseen “kylpylään”, onseniin. Japanissa kylpyläkulttuuri kukoistaa ja sitä voisi verrata jopa meidän suomalaisten saunakulttuuriin. Kylpylöitä on niin suurkaupunkien pikkukortteleissa kuin syrjäseutujen luonnollisilla kuumilla lähteillä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kylpyläkulttuurissa on maito, jota perinteisesti juodaan kylvyn päätteeksi. Maitopullo on kuulemma myös syytä tyhjentää kerrasta. Näinpä siis Japanissa elämäni ensimmäistä kertaa juoma-automaatteja, joissa myytiin vain maitoa pienissä lasipulloissa.

Paikallinen kylpylä Yamagatan keskustan ulkopuolella.

Loppuviimein pääsin maistamaan myös kotitekoista sukiyakia japanilaisen perheen pariin. Se oli erittäin mukava kokemus ja lämminhenkinen tilaisuus – minua varten oli nimittäin järjestetty kunnon pidot ja sain tutustua myös lukuisiin perhetuttuihin. Matkustipa sitä ihminen minnepäin maailmaa tahansa, yksi asia säilyy samana; kotitekoinen ruoka on ruokakulttuurin sydän. Kotiruoka on juuri sitä, jota ihmiset ympäri maailmaa valmistavat ja syövät itse päivittäin. Minäkin sain nauttia sukiyakin lisäksi monista ruokalajeista, joita lämminhenkiset ihmiset olivat valmistaneet juhlapöytään maisteltavakseni. Siinä oli oikeastaan kaikkea paikallisista Yamagatan sellereistä kuuluisaan Yonezawan wagyu:hun.

Kotitekoinen sukiyaki

Näin ympäripyöreän kirjoituksen päätteeksi haluaisin mainita vielä ruoan lisäksi juomista. Japani on ehdottomasti kahden erityisen juoman kehto – teen ja riisiviinin. Teetä on tarjolla kaikkialla aina kadun kulmassa olevasta juoma-automaatista hienostuneimpiin ravintoloihin. Valikoima vaihtelee aina kuumasta kylmään ja vihreästä “kauraan”. Itse tykästyin tuohon “kaurateehen” sillä se maistui hyvin pitkälti talkkunoilta.

Kuppi teetä

Riisiviini eli länsimaisittain sake on ehkä Japanin omaleimaisin ja tunnetuin alkoholijuoma ulkomailla. Sake (酒) on yleistermi, joka viittaa alkoholiin yleisesti. Riisiviini (eli länsimaissa juurikin sake) on puolestaan japaniksi Nihonshu (日本酒). Sakea on useaa eri makeusastetta, juoma voi olla myös kirkasta tai sameaa – saken voi juoda niin kuumana kuin kylmänä. Varmaa on, että aivan kuten vihreä tee, toimii sake japanilaisen ruoan kanssa aina.

Sakea ja sakekappa.

Mitähän tähän loppuun sanoisi? Matkani Japaniin oli uskomaton elämys. Sain nähdä ja kokea (sekä maistaa) paljon sellaista, mikä tavalliselta turistilta olisi todennäköisesti jäänyt kokematta. Tapasin uskomattoman hienoja ja ystävällisiä ihmisiä, opin paljon ruoanlaitosta ja Japanin perinteistä. En voi olla kuin kiitollinen kaikesta kokemastani.

Kiitos! 🙂

–  Smu

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s