Month: July 2017

Puhutaanko vähän ruoasta?

Koska nykyisin tuntuu olevan muodissa yleismaailmallinen keskustelu ruoasta, taidan minäkin pistää lusikkani soppaan ja kirjoittaa joitakin ajatuksia teille luettavaksi. 

Heti alkuun tunnustan olevani omnivoori eli sekasyöjä, kaikkiruokainen. Minä syön mielelläni ruokaa laidasta laitaan ja kokeilen uusia ruokalajeja, testaan reseptejä ja olen avoin ideoille ja ehdotuksille. En ole kaavoihin kangistunut kokki tai tietyn keittiön sokaisema, kapeakatseinen kulkija.

On kuitenkin asioita, joita minäkään en ymmärrä. En, vaikka mielestäni syön sangen täyttävästi ja maukkaasti. Yksi näistä asioista on lihalla mässäily. Olen antanut kertoa itselleni, että suomalainen syö keskimäärin 79,4 kiloa lihaa vuodessa, amerikkalainen puolestaan 193 paunaa eli lähemmäs 90 kiloa. Suomalaisen syömästä (luullisesta) lihasta nautaa on 19 kiloa, sianlihaa 35 kiloa ja siipikarjaa 21,6 kiloa. 1970-luvulta lähtien sianlihan kulutus on noussut reilulla kymmenellä kilolla vuodessa, naudanlihan kulutus puolestaan pienentynyt parilla kilolla. Siipikarjan suhteen nousua on ollut puolestaan hyvin paljon, reilut 20 kiloa. Ympäristövaikutukset on myös syytä huomioida. Pieni vilkaisu ilmasto-oppaaseen riittää. Nauta tuottaa ylivoimaisesti eniten hiilidioksidipäästöjä – sika ja siipikarja tulevat kaukana perässä.

Ja tässä kohden on syytä kysyä, miten kukaan voi kuluttaa tuollaisia määriä nautaa. 19 kiloa on paljon. Käytin aikaani huolella ja räknäsin, kuinka paljon minä itse kulutan naudanlihaa vuodessa. Sain tulokseksi noin 3-5 kiloa. Verrattuna keskivertosuomalaiseen, kulutan nautaa siis verrattain vähän. En kuitenkaan koe syöväni huonosti, päinvastoin! Räknätkäämme hieman lukuja viiden kilon perusteella. Kolmasosa eli noin 1,6 kiloa vuodessa kuluu pääsääntöisesti wokkeihin.  Jäljelle jäävästä reilusta kolmesta kilosta noin kilo kuluu hot pot -ruokiin, noin puoli kiloa leikkeleisiin ja noin puolitoista kiloa pihveihin / ravintolaruokiin. Ja nämä luvut ovat siis yläkanttiin ja sangen tarkkoja, sillä syön nautaa tosiaan niin harvoin, että kykenen muistamaan jokaisen kerran.

Noh, vähäinen naudanlihan kulutus on jäänne takavuosilta, jolloin en syönyt punaista lihaa oikeastaan kuin jouluisin kinkun muodossa. Vaikka nykyisin kelpuutankin lihan kuin lihan, suosin silti siipikarjaa – tuottaahan broileri vähemmän hiilipäästöjä kuin kotimainen kasvihuonekurkku tai tomaati, kuten ilmasto-oppaasta saattaa huomata. Broilerin lisäksi pidän kalasta ja äyriäisistä. Kotopuolessa savustamme usein lohta tai paistamme kuhaa. Sianlihan kulutusta minun on vaikea arvioida. Heinäkuussa en syönyt ainuttakaan grillipihviä, kesäkuussa yhden – toisaalta heinäkuussa on mennyt hieman pekonia sekä ilmakuivattua kinkkua. Jos valmistan sianlihaa itselleni kotona, niin yleensä se on kassleria noin 300 gramman pala kerrallaan uunissa hauduttaen, talvisin ehkä kerran kuussa.

Ehkä on kuitenkin parempi, että en lähde erittelemään ruoankulutustani sen tarkemmin, koska muutoin tämä menee vain hiusten halkomiseksi. Tiivistetysti voidaan kuitenkin sanoa, että punaista lihaa ei kulu hirveästi, siipikarjaa enemmän ja kalaa sekä äyriäisiä reilusti yli naudan kilomäärien.

Kasvissyöjäksi minusta ei kuitenkaan ole, enkä viitsi alkaa erittelemään tässä jokaista erinäistä syytä, koska se olisi paitsi tylsää mutta hieman liian henkilökohtaista. Sen sijaan haluan sanoa muutaman sanan viherpesusta ja muista ikävistä ilmiöistä.

Ensinnäkin nyhtökaura on henkilökohtainen viholliseni. Miksi? Sitä markkinoidaan ympäristöystävällisenä lihan korvikkeena, sitä hehkutetaan innovaatioiden innovaationa – mutta – se pakataan muoviin. Minun pääkoppani etiikan osastolle ei mahdu se, että tuotetta markkinoidaan ympäristöystävällisenä, mutta silti sen pakkauksen ympäristöystävällisyyteen ei kiinnitetä laisinkaan huomiota. Mielestäni tämä on valitettavan klassinen esimerkki siitä, miten ekologisuus voi olla varsin näennäistä ja sen tarkoituksena saattaa olla vain halu edistää myyntiä.

Sitten ovat nämä erilaiset dieetit, lisäainekammot ja ravintosisällöt, kuten proteiinin määrä. Katsokaapa hetki tätä tietoiskua.

Kuvan mukaan 100 kaloria nähden parsakaali sisältää siis enemmän proteiinia kuin nauta. Tämä on valitettavan yleinen väittämä eikä se oikeastaan pidä edes paikkaansa.

Katsokaapa seuraavaksi tätä tietoiskua.

 

Kuten huomaatte, ensimmäinen meemi ei pidä paikkaansa. Itseasiassa väärien ravitsemustietojen levittäminen voi olla hengenvaarallista, mikäli joku asioihin perehtymätön todella alkaa elää väärien ohjeiden mukaisesti. Huolimatta siitä, että parsakaali ei ole proteiinipommi, sillä on muita terveysvaikutuksia, minkä vuoksi sitä kannattaa syödä (okei, pidän itse enemmän kukkakaalista) silloin tällöin monipuolisen ruokavalion osana.

Tämän esimerkin tarkoitus ei ollut suinkaan mollata vegaaneja, vaikka en itse aatteen mukaan elä. Tämän esimerkin kautta haluan sanoa, että ensinnäkään ei kannata uskoa kaikkea, mitä internetissä sanotaan. Toisekseen, ravintosisältöjen määrän voi jokainen helposti tarkistaa itse Finelin sivuilta. Kolmanneksi, mikäli ruokavalion suhteen on epäilyksiä, voi asioista keskustella aina esimerkiksi lääkärin kanssa.

Ruokatrendeissä minua siis suututtaa viherpesu sekä väärän tai väärinymmärretyn tiedon levittäminen.

Mutta eikös tämä ole ollut tähän saakka melko paatoksellista tekstiä? Niin minustakin! Kurkistetaan huvin vuoksi taloutemme jääkaappiin!

 

Jääkaappimme sisältö ei ole kovin mielenkiintoista katsottavaa. Pari tölkkiä maitoa cappuccinoon ja leivontaan, mehukeittoa puuroon, tummia banaaneja smoothieen, vihanneslokerot täynnä ties mitä lähtien perunasta aina limen lehtiin ja horrostaviin jauhomatoihin (gekolle). Hieman levitettä, tofua, jugurttia, voita, juustoja, kananmunia, pari pakettia kanaa… Eikä eineksiä! Minusta hyvä ruoka on alusta saakka itse valmistettua. En siis välitä eineksistä.

Lähtökohtani on ruoan (erityisesti eläinperäisen) kunnioittaminen. Lapsena meillä oli mummolassa vain yksi, joskin tiukka ohje ruoan suhteen: perunan sai jättää, liha piti syödä. Isovanhempani olivat nähneet pula-ajan ja eläneet sota-aikojen puutteessa. Lapin sodassa pappa-vainaani söi raakoja sipuleita, koska muuta ei ollut tarjolla. Mummoni puolestaan joutui lapsena syömään lemmikkikaninsa, koska muuta ruokaa ei ollut saatavilla. Ja tämän kunnioituksen on syytä näkyä jo siinä vaiheessa, kun eläin pääsee hengestään. Kalaa ei kiduteta kuivalla maalla, se lopetetaan välittömästi ja mahdollisimman kivuttomasti.

Minä nautin siitä, kun saan syödä illalla perheen, suvun tai ystävien kanssa ruokaa, joka on huolella valmistettu. Oli kyseessä sitten monen aterian kokonaisuus tai vaikkapa pitkään kypsytetty rosvopaisti. Mutta onhan tässä kuitenkin myönnettävä, että paheet ne ovat minullakin. Kerran vuodessa valmistan kunnollisen ragun – makea maistuu myös.

Mutta mitä minä oikeastaan haluan sanoa tällä kaikella? Haluan painottaa kohtuullisuutta ja maalaisjärkeä, kultaista keskitietä. Mediassa ruokakeskustelu tuntuu olevan sangen polarisoitunutta; joku vastustaa sokereita, toinen kumoaa tämän. Joku vastustaa smoothieita, toinen kumoaa tämän. Joku kannattaa paleota, toinen vastustaa sitä. Ruoasta ja ruokavalioista on hyvä puhua, ilmaston kannalta on suositeltavaa (oikeastaan pakko) vähentää esimerkiksi naudanlihan kulutusta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että juostaan ääripäästä toiseen.

Mielestäni syön melko ekologisesti keskivertoon suomalaiseen nähden. En kuitenkaan katso tämän olleen niinkään tietoinen valinta, vaan pohjaavan puhtaasti kiinnostukseeni ruoasta. Kun puhuu kieliä, avautuu mahdollisuus tutustua toisenlaisiin ruokakulttuureihin, ammentaa sieltä mielenkiintoisia asioita ja valmistaa erilaisia ruokia. Erilaisten dieettien ja ääripäiden sijaan kannustan mielummin kokeilemaan uutta, etsimään hyvin tasapainoitettuja kokonaisuuksia, jossa raaka-aineet ja maut ovat harmoniassa.

Uteliaisuus on eduksi.

Smu

Advertisements

Fake Pork Roast

Kas päivää! Olen pitänyt kirjoittelemisesta jälleen taukoa ja keskittynyt testailemaan ja kehittelemään erilaisia reseptejä. Tänään kuitenkin ajattelin kirjoittaa teille pork roast -reseptin. Resepti ei ole peräisin omasta päästäni, vaikka muuntelin sitä minimaalisesti tilanteen mukaan. Alkuperäinen resepti on lähtöisin japanilaisesta Shokugeki no Soma (食戟のソーマ) -anime-sarjasta. Nähdessäni tämän petollisen kyljysselän animaationa aloin tosissani pohtia, voisiko tämä toimia oikeasti.

Noh, katsotaanpa ainesosaluetteloa:

  • perunaa
  • sipulia
  • sieniä
  • pekonia
  • mustapippuria
  • rosmariinia
  • punaviiniä
  • miriniä
  • soijakastiketta
  • voita

Kuten huomaatte, määrät ovat varsin epätarkat. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kyseisessä tv-ohjelmassa ei paljon grammoja punnita tai desejä mitata. Homma toimii siis tunteella.

Aluksi kuitenkin kuorin neljä, suurta perunaa (rosamunda), halkaisin potut, kuutioin ja kypsensin höyrykattilassa. En laita tähän erillistä kuvaa siitä, miltä kuutioitu pottu kattilassa näyttää. Jos ette pärjää ilman, suosittelen turvautumaan vaikka lähipizzeriaan ja pysyttelemään loitolla keittiöstä.

Neljä isoa perunaa riittää ruokkimaan 4-6 henkilöä.

Perunoiden kypsyessä on hyvä sauma silputa sipuli. Koska elämme kesää, on tuoreita vihanneksia helposti saatavilla. Valitettavasti tuoreet sipulit ovat vielä sen verran pieniä, että niitä on syytä varata reseptiä varten kaksin kappalein. Mikäli satutte käyttämään kuitenkin ei-niin-tuoretta sipulia, keskikokoinen yksilö on oikein mainio kooltaan.

 

Kesän myötä kaupoissa alkaa myös olla tarjolla hyvä valikoima erilaisia sieniä. Alkuperäisessä reseptissä käytetään eringiä eli putkivinokasta, jota on saatavilla aasialaisista marketeista. Minä kuitenkin vanhana sienestäjänä iskin silmäni kantarelleihin (huomatkaa vain yksi t-kirjain), joita lähikaupassamme oli tarjolla, joten valinta oli sillä selvä. Tätä reseptiä varten silppusin reilun kourallisen kantarelleja.

 

Pannulla kuumennetaan minimaalinen nokare voita ja sieniä sekä sipuleita kuullotetaan tovi. Sipuli-sieniseos on valmista, kun sienet ovat kutistuneet ja sipulin saa kevyesti painamalla liiskattua.

 

Höyrytetyt perunat kaadetaan kulhoon, jossa ne muussataan. Muusin sekaan lisätään sipulit ja sienet, minkä jälkeen sekoitetaan hyvin. Muusi kaadetaan folion päälle ja muotoillaan kalakukon tapaan.

Kukon malliin muotoiltu muusi.

Paistoritilälle leikataan valmiiksi hyvät pätkät paistinlankaa useamman pätkän verran. Lankojen päälle ladotaan tiivisti pekonia, jota kuluu reilu paketillinen eli noin 11-15 palaa. Suosittelen käyttämään mahdollisen lihapitoista pekonia.

 

Muusikukko nostetaan pekoneiden keskelle ja pekonit nostellaan muusin päälle. Mikäli muusikukko on sen verran koreka, että pekonit eivät riitä sitä peittämään, asetellaan kukon päälle vielä siivu pekonia. Paisinlangat sidotaan, pork roast käännetään ympäri ja päälle jauhetaan hieman mustapippuria ja lisätään rosmariinia. Rosmariinin suhteen on kuitenkin syytä olla tarkkana. Käytin tällä kertaa kuivattua rosmariinia, koska kesä on ollut hyvin sateinen ja pilvinen. Kostean kesän myötä kotimaiseen rosmariiniin muodostuu herkästi vaalea, jauhemainen pinta, joka on rosmariinihärmää. Härmä ei ole vaarallista, mutta heikentää rosmariinin makua. Ulkomaiseen rosmariiniin voi luottaa paremmin, sillä härmää voidaan ehkäistä huonoista sääoloista huolimatta rikittämällä, johon ulkomaisilla puutarhoilla on paremmat mahdollisuudet suurempien viljelmien ansiosta.

Valmiina uuniin!

Pork roastia kypsennetään 200-asteisessa uunissa. Kun pekoni alkaa olla viimein ruskeaa ja rapeaa, on aika valmistaa kastike. Paistinpannulle kaadetaan punaviiniä siten, että pohja peittyy. Joukkoon lisätään loraus soijakastiketta ja miriniä. Kun kastikeseos alkaa kuplia reunoilta, lisätään joukkoon ruokalusikallinen voita ja sekoitetaan kunnes voi on sulanut.

Miriniä ja soijakastiketta

Pork roast otetaan uunista, paistinlangat katkotaan ja roast siirretään vadille tai lautaselle, jossa on hieman kaarevat reunat. Kuuma kastike kaadetaan pork roastin päälle ja kokonaisuus viimeistellään jollakin somisteella kuten vesikrassilla tai lehtipersiljalla.

Pork Roast Shokugeki no Soma’n tapaan!

Koko aterian idea on simppeli; maukas ja mehukas liharuoka vähällä lihalla. Kun pekonin käärii tiiviisti, alkavat rasva sekä lihan nesteet imeytyä uunissa perunamuusiin. Näin muusi ei kuivu, vaan päinvastoin lopputulos on entistä mehukkaampi. Punaviinikastike puolestaan antaa kokonaisuudelle hieman lisää potukua ja sitoo kaikki maut yhteen. Ja nuo vihreät… Noh, ne ovat koristeeksi!

Minun on myönnettävä, että olin itsekin positiivisesti yllättynyt, kuinka kokonaisuus lopulta toimi. Tämän seurauksena täytyy alkaa poimia enemmänkin reseptejä satunnaisista ohjelmista ja koettaa, josko ne vaikka olisivat toimivia.

Hyvää ruokahalua kaikille!

Smu