Valot, kamera ja käy!

Eilen sulkeutui tietynlainen ympyrä, jonka kiertämiseen kului miltei vuosi! Tosiaan, vuosi takaperin istuskelin junassa. Matkan aikana luin viestin, joka mielenkiintoisten tapahtumien seurauksena kiidätti minut lopulta Japaniin. Ja tänään Japanissa seurattiinkin sitten meikäläisen seikkailuja Tv Tokyon kanavalla.

Olen erittäin kiitollinen, että sain mahdollisuuden osallistua TV Tokyon 世界!ニッポン行きたい人応援団 ohjelmaan. Ajattelinkin kertoa teille nyt hieman, mikä minut Japaniin lennätti ja mitä tulin maassa kokeneeksi. Pahoittelen muuten valokuvien vähäistä määrää ja vaihtelevaa laatua. Kuvauspäivien lomassa aikaa valokuvaamiseen jäi valitettavan niukasti.

Lähdin kuitenkin Japaniin tutustuakseni tarkemmin sukiyaki-lihapataan. En voi varsinaisesti sanoa olevani japanilaisen ruoanlaiton (tai ylipäätänsä ruoanlaiton) mestari, mutta valmistan kotona erittäin mielelläni japanilaisia ruokia. Matkan aikana pääsinkin tutustumaan moniin uskomattomiin paikkoihin sekä näkemään ja kokemaan kaikenlaista.

Tokion Shimbashin kaupunginosassa sijaitsee erittäin vanha ja perinteikäs ravintola Ima-Asa. Ravintola perustettiin Meiji-kaudella ja on lähes 140 vuotta toiminnassa ollut yritys, joka tarjoilee uskomattoman hyvää sukiyakia. Pääsin ravintolan keittiöön ottamaan oppia, kuinka wagyu-lihaa kuuluu oikein leikata sekä kuinka sukiyakiin voidaan valmistaa herkullinen warishita kastike.

Myönnetään, kun sitä katsoo ammatikseen lihaa leikkaavan kokin työtä, ei voi kuin ihailla sitä kädenjälkeä. Vuosien ja vuosien kokemusta on mahdoton päihittää ja omat lihanleikkuuyritykseni olivat suoraan sanoen säälittäviä ammattilaisen suoritukseen verrattuna. Opin kuitenkin, että lihan leikkaaminen ei ole mikään itsestäänselvä asia. Japanissa taitavat lihanleikkaajat käyvät vähiin, sillä nykyisin marketeista saa valmiiksi siivutettua lihaa eikä taitaville leikkaajille ole enää niin suurta kysyntää. Minusta se on todellinen sääli. Kyseessä on kuitenkin perinteinen ammattikunta ja näin modernisaation aikakautena on hyvä, jos perinteisiä taitoja voidaan opettaa ja välittää eteenpäin.

Mutta niin… Se liha! En ole koskaan syönyt niin hyvää nautaa. Mykistyin aivan kirjaimellisesti. Kaikista marmoroituneimmat palat sulivat suuhun. Sain maistaa ensin oikein rasvaista ja marmoroitunutta lihaa, joka paistettiin laardissa ja maustettiin kevyesti warishita-kastikkeella, minkä jälkeen liha dipattiin raakaan kananmunaan. Veti sanattomaksi – kirjaimellisesti. Tämän jälkeen padassa kypsennettin myös muita aineksia, sipulia (negi), tofua, shiitake-sieniä ja konjakunuudeleita.

Hyvä wagyu ei ole halpaa ja lihan laatu on uskomaton. Oikein leikattuna lihan pintaan tulee pieniä uurteita, jotka lihan lämmitessä saavat raa’at lihaviisut “kimaltamaan” kauniisti. Lisäksi lihasta lähtee aivan uskomattoman hyvä tuoksu – paljon pehmeämpi kuin tavallisesta, suomalaisesta markettinaudasta.

Sukiyakia valmistimme myös yhdessä tuotantotiimin kanssa.

Mutta niin… Sukiyakin toisiksi tärkein raaka-aine heti lihan jälkeen on negi. Aikana, jolloin lihan säilyvyys ei ollut nykypäivän tasolla, negin maku peitti alleen kenties jo hieman kärsineen lihan aromin. Pääsinkin siis tutustumaan kauniiseen Gunman prefektuuriin ja alueen kuuluisiin Shimonita-negeihin.

Shimonitan pikkukaupunki sijaitsee Gunman prefektuurissa.

Shimonitan alueen negit ovat varsinainen kuuluisuus. Mutta minkälainen tämä negi sitten on? Noh… suomalaisin termein kuvattuna purjon kokoinen kevätsipuli. Sipuleiden viljeleminen on kovaa työtä ja sipuleilla on myös olemassa omanlainen sertifikaattinsa – esimerkiksi käyrät sipulit eivät kelpaa myytäviksi. Sipulit kasvavat maassa yli vuoden eikä niitä kastella. Ne myös istutetaan kasvun aikana kerran uudelleen maahan. Näin sipulikanta kouliintuu. Uudelleenistutus on käsityötä, jota joutuu tekemään parhaimmillaan reilusti yli +30 asteen lämpötilassa armottoman auringonpaisteen alla.

Shimonitan sipulit pellossa

Minä olen todella kova sipulin ystävä. Pidän sipulin katkeransuloisesta mausta. Negi on myös eräs suosikkiraaka-aineistani japanilaisessa keittiössä. Niinpä minusta oli aivan uskomattoman upeaa päästä näkemään, missä sipuleita kasvatetaan ja miten niitä kasvatetaan. Pääsin myös nostamaan sipuleita! Noh, ei se kyllä pottujen nostamisesta juuri paljoakaan eronnut!

Nostamiani negejä

Sipuleja viljelevältä perheeltä opin, miten monimuotoisesti negiä voikaan käyttää. Siitä voi valmistaa tempuraa, sitä voi laittaa pizzaan, sillä voi höystää erilaisia ruokalajeja – ja sitä voi käristää. Kyllä. Sain kokeilla erittäin perinteistä tapaa valmistaa Shimonita-negejä. Sadonkorjuu on perinteisesti talvikuukausien aikana, jolloin on koleaa. Niinpä ennen muinoin saatettiin pellon kupeeseen sytyttää nuotio, jonka annettiin palaa hiillokseen asti. Kun hiillos oli sopiva, heitettiin sipulit sellaisinaan kuumille hiilille. Kun sipulin päälimmäiset “lehdet” olivat käristyneet, sipuli otettiin nuotiosta, kuorittiin ja syötiin sellaisenaan. Kitkerä sipuli muuttuu paistamisen myötä uskomattoman makeaksi!

Negit nuotiossa

Kuvausten lomassa sipulitilan isäntä tarjosi minulle myös oden-pataa. Padassa oli myös toista Shimonitan tunnettua herkkua, konjakuhyytelöä. Konjaku itsessään ei maistu juuri miltään. Sitä saadaan konjak-kasvista ja siitä voidaan valmistaa hyytelen lisäksi myös “vegaanista liivatelehteä”. Konjakuun makua kuitenkin antoi hyvän liemen lisäksi japanilainen sinappi, joka vasta tuhtia tavaraa olikin!

Sipulitilalla vietetyn päivän kruunasikin illallinen hyvässä seurassa. Ruoan lisäksi myös miljöö oli mahtava, sillä ruokailu tapahtui perinteisessä Edo-kaudelta (1603 – 1868) peräisin olevassa talossa. Siellä istuskelimme yhdessä pitkän pöydän ääressä hyvästä ruoasta nauttien ja yhdessä nauraen. Olin myös erittäin otettu siitä, että tilan isäntä oli pyytänyt sakea valmistavalta ystävältään pullollisen erittäin maukasta juotavaa illallista varten.

Raaka-aineet sukiyakia valmistettaessa ovat tietysti kaikki kaikessa, mutta niin on myös astia, jossaa ruokaa voi laittaa. Negien lisäksi pääsinkin myös tutustumaan perinteisten japanilaisten valurautapatojen valmistamiseen. Sukiyaki nimittäin valmistetaan perinteisesti nabe-padassa, joka muistuttaa ulkoisesti jotakin kasarin ja paistinpannun väliltä. Nabe saattaa vaihdella muodoltaan, mutta paras (ja perinteisin) valmistusmateriaali on kuitenkin valurauta.

Sulaa rautaa

Ultimaalisen, valurautaisen naben perässä matka kävi pohjoisemmaksi Japania, Yamagataan, jossa sijaitsee Kikuchi Hojudo – yritys, joka on valmistanut valurautaisia esineitä jo vuodesta 1604. Valuraudan lisäksi Yamagata on tunnettu vuorimaisemistaan, kirsikoistaan sekä kuumista lähteistä, joita lähialueilla riittää.

Yamagatan maisemaa.

Valurautatehtaalla (tai pajalla) minulle esiteltiin, kuinka naben muotti valmistetaan hiekasta. Pääsin myös itse kokeilemaan hiekkamuotin valmistamista ja sainkin aikaan muotin, joka oli ainakin ulkoisesti käyttökelpoinen. Niinpä valmistamaani muottiin valettiin nabe. Pajalla minulle selvisi, ettei muotin valmistaminen tai valuraudan valaminen ole mitään lastenleikkiä, mutta liekö kiitos Suomen koululaitoksen teknisen työn oppiaineen vaiko onnettaren – valamani nabe onnistui muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta.

Ultimaalinen nabe ennen hiomista ja pintakäsittelyä.

Noh, valamisen jälkeen nabe vielä hiottiin ja pintakäsiteltiin. Käsittelyä oli mielenkiintoista seurata, sillä pinnoite on täysin luonnontuote. Nabe kuumennettiin ja kuumaa pinnoitetta valettiin nabeen riisin oljista tehdyllä sudilla. Lämpötila oli kuulemma kaikki kaikessa ja pinnoitteen pitikin hieman sihahtaa nabeen osuessaan. Pakko myöntää, en olisi uskonut kuinka kaunis lopputulos olikaan. Ja painava – nabe kun painaa seitsemisen kiloa!

Valurautaverstaalla sain myös todistaa japanilaista “soppatykkikulttuuria”. Soppa ei tosin ollut soppaa sanan suomalaisessa merkityksessä, eikä soppatykki ollut tykki, vaan valtava valurautapata, jonka liikuttamiseen tarvitsi useamman miehen. Joka tapauksessa padassa valmistui erittäin maittava perinneruoka, johon meni niin sipulia, konjakua, perunaa kuin lihaakin!

Soppapata

Yamagatalainen perinneherkku maistui aivan uskomattoman hyvältä!

Pääsinpä myös kuvausten täyttämän päivän jälkeen loppuviimein rentoutumaan paikalliseen “kylpylään”, onseniin. Japanissa kylpyläkulttuuri kukoistaa ja sitä voisi verrata jopa meidän suomalaisten saunakulttuuriin. Kylpylöitä on niin suurkaupunkien pikkukortteleissa kuin syrjäseutujen luonnollisilla kuumilla lähteillä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kylpyläkulttuurissa on maito, jota perinteisesti juodaan kylvyn päätteeksi. Maitopullo on kuulemma myös syytä tyhjentää kerrasta. Näinpä siis Japanissa elämäni ensimmäistä kertaa juoma-automaatteja, joissa myytiin vain maitoa pienissä lasipulloissa.

Paikallinen kylpylä Yamagatan keskustan ulkopuolella.

Loppuviimein pääsin maistamaan myös kotitekoista sukiyakia japanilaisen perheen pariin. Se oli erittäin mukava kokemus ja lämminhenkinen tilaisuus – minua varten oli nimittäin järjestetty kunnon pidot ja sain tutustua myös lukuisiin perhetuttuihin. Matkustipa sitä ihminen minnepäin maailmaa tahansa, yksi asia säilyy samana; kotitekoinen ruoka on ruokakulttuurin sydän. Kotiruoka on juuri sitä, jota ihmiset ympäri maailmaa valmistavat ja syövät itse päivittäin. Minäkin sain nauttia sukiyakin lisäksi monista ruokalajeista, joita lämminhenkiset ihmiset olivat valmistaneet juhlapöytään maisteltavakseni. Siinä oli oikeastaan kaikkea paikallisista Yamagatan sellereistä kuuluisaan Yonezawan wagyu:hun.

Kotitekoinen sukiyaki

Näin ympäripyöreän kirjoituksen päätteeksi haluaisin mainita vielä ruoan lisäksi juomista. Japani on ehdottomasti kahden erityisen juoman kehto – teen ja riisiviinin. Teetä on tarjolla kaikkialla aina kadun kulmassa olevasta juoma-automaatista hienostuneimpiin ravintoloihin. Valikoima vaihtelee aina kuumasta kylmään ja vihreästä “kauraan”. Itse tykästyin tuohon “kaurateehen” sillä se maistui hyvin pitkälti talkkunoilta.

Kuppi teetä

Riisiviini eli länsimaisittain sake on ehkä Japanin omaleimaisin ja tunnetuin alkoholijuoma ulkomailla. Sake (酒) on yleistermi, joka viittaa alkoholiin yleisesti. Riisiviini (eli länsimaissa juurikin sake) on puolestaan japaniksi Nihonshu (日本酒). Sakea on useaa eri makeusastetta, juoma voi olla myös kirkasta tai sameaa – saken voi juoda niin kuumana kuin kylmänä. Varmaa on, että aivan kuten vihreä tee, toimii sake japanilaisen ruoan kanssa aina.

Sakea ja sakekappa.

Mitähän tähän loppuun sanoisi? Matkani Japaniin oli uskomaton elämys. Sain nähdä ja kokea (sekä maistaa) paljon sellaista, mikä tavalliselta turistilta olisi todennäköisesti jäänyt kokematta. Tapasin uskomattoman hienoja ja ystävällisiä ihmisiä, opin paljon ruoanlaitosta ja Japanin perinteistä. En voi olla kuin kiitollinen kaikesta kokemastani.

Kiitos! 🙂

–  Smu

Advertisements

Japanilaista evästä

Hei vaan todella pitkästä aikaa!

Blogirintamalla on pitänyt hiljaista, sillä arjen velvoitteet tuppaavat viedä kaiken ajan eikä kirjoittamiselle jää juuri sijaa. Yritän parantaa tapani, joten ajattelin kertoa teille hieman matkastani Japaniin. Oikeastaan tein koko reissun ruoan vuoksi, mutta nyt ei ole aika mennä matkan pääpointtiin, vaan syventyä hieman japanilaisen ruokakulttuurin rikkauksiin ja tarkemmin otten eväslaatikoihin.

Toisin kuin meillä täällä kylmän ja kolean pohjolan perukoilla, jossa hypermarketit ovat auki ympäri vuorokauden, on Japanissa kehittynyt vuosien saatossa paljon parempi konsepti – convenience store. Periaatteessa voidaan sanoa, että vastaavanlaisia kauppoja on toki myös muualla maailmassa, mutta mikään ei vedä vertoa Japanin konbini-konseptille. Konbini on siitä mielenkiintoinen kauppa, että sieltä voi ostaa kaikkea, mitä kiireinen ihminen elämässään tarvitsee: ruokaa, alkoholia, lehtiä, tykötarpeita, videopelejä tai vaikka solmion. Konbinit myyvät myös lämpimiä ruokia kuten haudutettua oden-pataa tai vartaita, mutta ennen kaikkea niistä voi ostaa evästä!

Lawson on yksi kolmesta tunnetuimmasta konbini-ketjusta. Toiset kaksi ovat FamilyMart ja 7Eleven.

Konbinin eväsvalikoimasta löytyy niin voileipiä, onigiri riisipalloja kuin kylmänä ja lämpöisenä syötäviä eväsrasioita. Lisäksi konbinit tarjoavat usein myös mahdollisuuden lämmittää ja nauttia ostettu eväs paikan päällä.

FamilyMartin tunnus, jonka alalaidan 酒-merkki kertoo, että kaupasta saa myös alkoholia.

Mutta mikä tekee näistä eväsrasioista sitten niin ihmeellisiä? Joku voisi kuvitella, että kyseessä on samanlainen valmisruoka kuin suomalaisen supermarketin einesosastolla, mutta metsään menisi. Konbinien bentot kun ovat oikeasti maukkaita ja edullisia. Käytännössä katsoen kyseessä on siis loistava vaihtoehto, mikäli matkustaa Japanissa pienellä budjetilla tai haluaa nauttia nopean lounaan, sillä konbineja on Tokion kaltaisissa suurissa kaupungeissa lähes joka kulmalla.

  

Konbinien valmiit eväsrasiat ovat usein siis muovisia lootia, joiden kansi on läpinäkyvä, joten vaikka japania ei taitaisikaan, voi sentään näkemänsä perusteella päätellä, mitä oikein ostaisi. Karkeasti voi sanoa, että tavallinen konbini bento maksaa jotain 350-600 jenin väliltä. Eli lounaan saa alta viiden euron. Japanissa tosin kannattaa olla silmä tarkkana, sillä kaupoissa hinnat ilmoitetaan yleensä ilman veroa. Tämän eväsrasian kanteen on merkitty niin veroton kuin verollinenkin hinta.

Mutta mitäpä rasiat sitten pitävät sisällään?

Vastaus on, että lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tarjolla on niin mereneläviä, kanaa kuin possua. Lisäksi löytyy myös länsimaisia ruokalajeja kuten erilaisia pasta-annoksia. Yllä olevat eväsrasiat sisälsivät kumpikin japanilaista paistettua kanaa eli karaagea. Kummassakin rasiassa oli lisukkeena riisi, tosin ensimmäisen rasian riisiin oli sekoitettu merilevää, toinen maustettu seesamin siemenillä ja pikkelöidyllä luumulla. Lisukkeena ensimmäisessä oli puolestaan pikkelssi ja japanilainen tamagoyaki-munakas, kun toisessa oli puolestaan perunasalaattia.

Annoksiin saattaa sisältyä myös kastike, mutta varmaa on, että konbinin kassalla myyjä pitää huolen, että asiakas saa mukaansa niin kosteuspyyhkeen kuin syömäpuikotkin. Mikäli benton päätyy nauttimaan esimerkiksi tokiolaisen puiston penkille, on syytä varautua kantamaan tyhjää eväsrasiaa ja muita roskia mukanaan hyvän tovin – kaduilla kun ei ole roskakoreja.

Toinen japanilainen eväsrasia-konsepti puolestaan on kaukana konbineiden tarjoamasta kotiruokamaisesta appeesta. Puhumme hienostuneimmista eväsrasioista, joiden ruoka on ravintolatasoa. Kyseessä on ekiben eli tuttavallisesti junaeväs.

Ekibenejä myydään niin asemilla kuin itse junissakin. Siinä missä konbinin bento maksaa vain muutaman hassun satasen, on ekiben yleensä kaksi kertaa kalliimpi. Hyvästä eväsrasiasta voi joutua toki maksamaan myös enemmän ja joihinkin junayhteyksiin on mahdollista tilata ennakkoon vielä kalliimpi ja parempi eväsrasia.

Ekiben on usein myös paljon kauniimmin pakattu kuin aivan tavallinen arkilounasboksi. Tämä ei tietenkään ole mikään kirjoittamaton sääntö, joten ulkonäön ei kannata antaa pettää. Maittavan ekibenin voi saada myös muoviin pakattuna.

Muovirasiaan pakattu ekiben, joka sisälsi riisiä, possua ja pikkelsejä. Annos oli kokonaisuudessaan enemmän pikaruokamainen kuin perinteinen eväsrasia.

Mutta mitä ekiben sitten sisältää? Koska kyseessä on jo enemmän japanilaisen keittiön taidonnäyte, noudattavat parhaimmat (ja perinteisimmät) ekibenit ravintoloiden tapaan vuodenaikojen ja satokausien rytmiä. Hyvään rasiaan on pakattu koko joukko sesongin parhaimpia ja hienostuneimpia makuja, jotka voidaan tarjota hyvin hennosti maustettuina, jotta raaka-aine tulee esiin sellaisena kuin se todella on. Perinteikäs ekiben noudattaa japanilaisen keittiön sääntöjä myös siinä mielessä, että se ei ainoastaan ravitse vain kehoa – vaan myös sielun. Kyseessä on usein kauniisti aseteltu taidonnäyte.

Syksyinen ekiben

Jos siis mielessä piilee ajatus matkasta Japaniin, suosittelen maistamaan niin tavallisten konbineiden kuin eri junalinjojenkin eväsrasioita. Vaikka junamatka ei kuuluisikaan lomasuunnitelmiin, ei kannata huolestua. Suurilla asemilla on usein erikoismyymälöitä, jotka myyvät joko kyseisen alueen erikoisuuksia tai eri junalinjojen eväsrasioita. Bento on vahvasti osa japanilaista ruokakulttuuria, joten sellaisen syöminen on elämys jo itsessään.

Ai muuten! Eikös tuo kansikuvan leivonnainen olekin huikea? Kyseinen herkku oli myös omanlaisensa makumatka. Söin sen välipalaksi junassa. Leipomuksen salaisuus piili perinteisessä japanilaisessa makeassa paputäytteessä!

Seuraavaan kertaan!

–  Smu

Pihvi Porsaan Ulkofileestä

Hei vaan kaikille!

Tiedättekös… Minä pidän grillaamisesta. Taloyhtiömme järjestyssäännöistä johtuen en tosin omista kuin sähkögrilin. Noh, ei se mitään. Ajattelin hankkivani pienen hiiligrillin, jonka voisi napata mukaansa, kun sitä sattuisi eksymään piknikille. Toistaiseksi grilli on kuitenkin hankkimatta, sillä kevät- ja kesähelteistä johtuen tulentekokielto on edelleen voimassa. Noh, onneksi tuon possunpihvin voi paistaa myös sisätiloissa.

Tämä ohje on erittäin yksinkertainen ja helppo. Ainesosaluettelokaan ei ole kovin pitkä:

  • possunpihvi ulkofileestä
  • suolaa
  • pippuria
  • pari kynttä valkosipulia
  • rosmariinia
  • brandya
  • voita

Heti aluksi pihviin kannattaa tehdä kevyet viillot puolin ja toisin, jotta pihvi ei väänny mutkalle paistaessa. Pihvin pintaan hierotaan suolaa ja pippuria kummallekin puolelle. Rasva kuumennetaan valurautapannussa, lisätään pihvi, valkosipulit ja rosmariini. Paistetaan kypsäksi kummaltakin puolelta – ja pihviä käännetään sitten vain yhden kerran!  Lopuksi lisätään brandy. Ja siinä se!

Tärkeintä on, että muistaa käyttää juuri valurautapannua, joka antaa ruoalle paremman värin ja jopa maun. Kun pihvi on kypsynyt, voi rasvan, mausteiden ja brandyn maustaman paistinliemen käyttää kastikkeena. Jos lientä on kuitenkin vähän, voi pannulle lisätä tilkan vettä ja keittää kevyesti kasaan. Tämä kastike sopii mainiosti esimerkiksi uusien perunoiden päälle yhdessä pihvin kanssa!

Yksinkertaista mutta maukasta. Kaiken salaisuus on valurautapannu.

Jos joku on muuten ihmettelee, miksi sama valokuva on sekä artikkelin alussa että lopussa, on syy blogin käyttöliittymän kummallisuuksissa. Jostain kumman syystä kun artikkelin kansikuva ei näy mobiililaitteilla laisinkaan.

Tässäpä kaikki tällä kertaa. Toivotan kaikille oikein maukasta alkanutta kesäkuuta!

–  Smu

Namerou

Hei vaan kaikille ja oikein mukavaa kevättä!

Jäädessäni yksin kotiin viikonlopun yli avopuolison reissatessa toisaalle, ajattelin herkutella itsekseni. Valinta ei ollut vaikea, ja viikonlopun ruokalista sai hetkessä raamit aivojeni sopukoissa. Mieleni alkoi tehdä namerouta – tai no olen halunnut syödä namerouta jo hyvän tovin, jos totta puhutaan.

Namerou [nameroo] on japanilainen “kalatartar” näin länsimaisen keittiön termeille puettuna. Sopivia kalavaihtoehtoja ovat esimerkiksi hevosmakrilli, makrilli tai vaikkapa saira. Ja kuten nokkelimmat tuosta tartar-viittauksesta jo ymmärsivät, namerou nautitaan raakana eikä sitä siis kypsennetä. Lauantain kunniaksi tein pikaisen kierroksen Hakaniemen kauppahallissa, josta mukaani tarttui kokonainen makrilli, joka näyttelee nameroussa pääosaa.

Kokonaisuudessaan ainesosaluettelo on seuraava:

  • pieni makrillifile
  • suuri kevätsipuli
  • reilu pala inkivääriä
  • noin ruokalusikallinen misotahnaa

Makrilli

Ekströmin kalapuodin henkilökunta avasi ja putsasi makrillin valmiiksi, joten kontolleni jäi makrillin fileointi. Yhdestä makrillifileestä tulee kaksi annosta namerouta, joten toisen fileen suolasin kevyesti ja säästin huomiselle lounaaksi. Kuitenkin, makrilli siis fileoidaan ja file puolestaan nyljetään eli nahka poistetaan. Lopuksi file leikellään pieniksi paloiksi.

Kun makrilli on käsitelty on aika pilkkoa kevätsipuli. Kevätsipulin varsia ei käytetä, joten mitä suurempi sipuli sen parempi. Sipuli halkaistaan pitkittäin neljään osaan ja pilkotaan sen jälkeen hieman pienemmäksi.

 

Inkivääriä tarvitaan reilun tuuman verran. Inkivääri kuoritaan ja pilkotaan hieman pienemmäksi. Inkiväärin voi myös halutessaan raastaa.

 

Pilkottu kevätsipuli ja inkivääri lisätään kalan sekaan leikkuulaudalle.

Seuraavaksi laudalle lisätään myös ruokalusikallinen misotahnaa.

Tämän jälkeen kaikkia raaka-aineita aletaan hienontaa sekaisin veistä käyttäen. Alla näette kuvan siitä, miltä keskenään hienonnetut raaka-aineet näyttivät minuutin jälkeen ja miltä valmis namerou puolestaan näytti noin kolmen minuutin hienontamisen jälkeen.

 

Namerou toimii mainiona alkupalana ja se kannattaakin tarjoilla pienistä annoskulhoista. Perinteisesti annos koristellaan perillan lehdillä, mutta nameroun päälle voi ripotella koristeeksi myös hienonnettua kevätsipulia. Minä somistin annosta tällä kertaa Aasian mintun lehdillä.

Namerou

Namerou on maultaan hyvin pehmeä eikä raaka makrilli dominoi annosta liikaa kiitos misotahnan. Annoksen tasapainon vuoksi onkin tärkeää, että raaka-aineet on hienonnettu hyvin, jotta suutuntuma on oikea eikä esimerkiksi inkivääri pääse valloittamaan koko makuelämystä peittämällä alleen muut maut.

Tässä kaikki tällä kertaa. Palailen blogin pariin aivan pikapuolin uusien herkkujen turvin.

Hyvää ruokahalua!

–  Smu

 

Dashimaki Tamago

Minun ei oikeastaan ollut edes tarkoitus kirjoittaa teille tänään. Pääsiäisen kunniaksi ajattelin kuitenkin valmistaa aamiaisen kananmunista ja pian jo huomasin kaivaneeni puhelimen esiin aamutakin taskusta ja räpsivän nopeita otoksia ruoanlaiton lomassa. Hups!

Dashimaki Tamago on japanilainen munakasrulla. Hyvin yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on siis rullalle kääritty omeletti, joka on maustettu dashi-liemellä. Dashista on olemassa useita eri versioita niin kala- kuin merileväpohjaisena. Dashin voi tehdä alusta asti itse tai sitä voi ostaa valmiina pulverina, jolloin länsimaisten lihaliemikuutioiden tapaan joukkoon lisätään vain vesi.

Noh, katsotaan nyt kuitenkin ensin ainesosaluettelo:

  • 4 kananmunaa
  • dashia
  • soijakastiketta
  • miriniä

Näistä neljästä aineksesta syntyy tavattoman täyttävä aamiainen, jonka valmistus on hyvä aloittaa valmistamalla dashi, jos sitä ei satu valmiina olemaan. Koska tätä omelettia varten ei tarvitse paljon dashia, valmistin lientä vajaan kahvikupillisen. Kuppiin lisätään reilu hyppysellinen / pieni kourallinen (miten vain haluatte sen muotilla) bonito-hiutaleita ja päälle kaadetaan kiehuvaa vettä. Kuppi peitetään toviksi tassilla ja odotellaan muutama minuutti.

Juuri sopiva määrä dashia valmistuu kätevästi kahvikupissa.

Dashin hautuessa voi tehdä muut valmistelut eli rikkoa kananmunat kulhoon, lisätä tilkkasen soijakastiketta ja lorauksen miriniä ja vatkata munien rakenne rikki. Lopuksi joukkoon lisätään dashi ja sekoitetaan hyvin. Määrällisesti lientä ei tarvitse paljoakaan. Alla olevista kuvista tarvittava määrä käy melko hyvin ilmi eli dashia tarvitaan noin 1/4 desilitraa.

 

Dashimaki Tamago (kuten tamagoyaki yleisesti ottaen) valmistetaan kantikkaassa tamagoyaki-pannussa, joka näyttää siis tältä:

Tamagoyaki-pannu on suorakulmion muotoinen ja loivenee reunoilta.

Pannusta on olemassa useita eri variaatioita, jolloin materiaali ja pinnoitteet vaihtelevat aina valuraudasta keraamisesti pinnoitettuun pannuun. Vaikka kaapissa ei sattuisikaan olemaan tamagoyaki-pannua, voi munakasrullan valmistaa myös tavallisella paistinpannulla, mutta tällöin rullan ulkoreunoja voi joutua taittamaan aina rullan sisälle, jotta lopputulos on tasainen.

Noh, seuraavaksi on varmasti syytä selittää, miten munakasrulla paistetaan. Ensimmäiseksi on tärkeää, että pannu on öljytty hyvin. Tämä kannattaa tehdä, vaikka pannua markkinoitaisiinkan tarttumattoman pinnoitteen voimin – sellainen on yleensä vain markkinointi-ihmisten höpötystä. Pannu kuumennetaan keskilämmöllä (asteikolla 1-6 suosittelen aloittamaan 4-teholla ja pienentämään tarvittaessa pykälän verran) ja kun pannu on kuuma, kaadetaan pannulle loraus munakasmassaa ja levitetään massa tasaisesti. Kun munakas alkaa viimein kypsyä, siirretään munakas pannun toiseen laitaan yhdeksi mytyksi.

Tästä se lähtee..!

Seuraavaksi pannulle kaadetaan hieman lisää munakasmassaa, joka levitetään tasaisesti pitkin pannua. Ruoanlaittopuikkoja tai lastaa käyttäen kypsää munakasta nostetaan myös ylös sen verran, että munakasmassaa pääsee myös kypsän munakkaan alle. Kun uusi kerros kypsyy edelliseen kiinni, on rulla helppo kääntää. Jos uuteen massakerrokseen tulee ilmakuplia, ne voi huoletta puhkaista puikon kärjellä.

On tärkeää, että munakasmassaa ei lisää liian paksuina kerroksina, sillä se hidastaa kypsymistä.

Ja tätä massan lisäämistä ja rullaamista toistetaan…

… ja toistetaan…

… ja toistetaan…

… kunnes on aika lisätä viimeinen annos munakasmassaa.

Kun munakasmassan rippeet on lisätty, on rullaa hyvä vielä pyöräytellä kerran jos toisenkin pannulla, minkä jälkeen valmis munakasrulla kumotaan bambumaton päälle. Bambumatto kääritään munakkaan ympärille aivan samalla tavoin kuin sushia valmistettaessa ja puristetaan kevyesti, jotta munakkaasta tulee sopivan tasainen ja tiivis, mutta kuitenkin ilmava.

 

Seuraavaksi munakasrulla viipaloidaan sopiviksi suupaloiksi, jotka on helppo poimia syömäpuikoilla. Huomatkaa muuten, että kun leikkaatte munakasrullan kahtia, voitte huomata rullassa useita kerroksia. Näiden kerrosten väliin jää ilmaa, mikä tekee munakasrullasta kuohkean syötävän. Myös siksi onkin tärkeää, että paistovaiheessa munakasmassaa ei lisää liian paksulti, jolloin kerroksia tulee pian vähemmän eikä munakas ole yhtä kuohkeaa.

Munakkaan sisällä erottuvat eri kerrokset sekä ilmataskuja, jotka tekevät munakkaasta köykäisen syödä.

Suosittelen tarjoilemaan munakkaan raastetun daikonin kanssa.

Dashimaki Tamago ja raastettua daikonia.

Nyt kun olen laittanut tähän kuvan “terveellisestä” annoksesta, voin hyvällä omalla tunnolla teille tunnustaa, että syön tamagoyakini usein japanilaisen majoneesin kanssa – eli kuvan ottamisen jälkeen levitin munakasrullan päälle vielä ohuen raidan majoneesia. Noh, sainpahan tämän nyt pois kontoltani!

Dashimaki Tamago – tai tamagoyaki ylipäätään – on erittäin kevyttä, mutta täyttävää syötävää, joka maistuu myös kylmänä. Siksi tamagoyaki onkin oikein hyvä vaihtoehto myös evääksi pakattuna vaikkapa lounasbentoon! Jos teistä tuntuu, että puikkojen käyttäminen paistamisessa on liian hankalaa, älkää huoliko! Voitte aivan yhtä hyvin käyttää myös paistinlastaa, sillä tamagoyaki-pannun kaltevat reunat helpottavat munakasrullan kääntämisessä.

Tässä kaikki tältä erää! Minä toivotan teille oikein hyvää pääsiäistä ja hyvää ruokahalua pääsiäisherkkujen parissa!

–  Smu

Hiyayakko

Tiedättekös, ystävät, olen himoinnut tätä ruokaa jo viikon verran, joten olikin korkea aika valmistaa hiyayakkoa ja ajattelin jakaa ohjeen myös teille. Hiyayakko on japanilainen, kylmä tofuruoka, jonka valmistamiseen kuluu varmasti paljon vähemmän aikaa kuin tofupaketin avaamiseen. Hiyayakko on myös erinomainen ruoka siksi, että annosta on helppo muunnella ja siitä saa vaivatta tehtyä useita eri variaatioita. Tärkeintä hyvässä hiyayakkossa on tofu, jonka pitää olla pehmeää. Oma suosikkini on Unicurd-brändin Yakko Tofu.

Esittelen teille nyt yksinkertaisen, perus-hiyayakkon, jonka ainesosaluettelo on sangen lyhyt:

  • pehmeää tofua
  • kevätsipulia
  • katsuobushi bonito -hiutaleita
  • tuoretta inkivääriä
  • soijakastiketta

Kevätsipulin suhteen on syytä olla tarkkana, joten ohjeistan siitä vielä lyhyesti. Jostain käsittämättömästä syystä Suomen ruokakaupoissa näkee valitettavan usein hyvin ohuita kevätsipuleita, joiden juuret on katkottu ja jotka on pakattu umpimuoviseen pakkaukseen. Välttäkää näitä sipuleita, jos suinkin mahdollista. Kevätsipuli on kuin simpukka – huonoa umpinaiseen pakkaukseen pakattuna, hyvä ilmavaan pakkaukseen pakattuna ja parasta ilman pakkausta vain kuminauhalla niputettuna. Noh, joka tapauksessa, kevätsipuli pilkotaan ohuiksi paloiksi.

Hyvää kevätsipulia

Tuore inkivääri puolestaan kuoritaan ja raastetaan mahdollisimman pieneksi.

Bonito-hiutaleet voivat puolestaan tuottaa päänvaivaa. Pyrin usein laatimaan reseptini siten, että niiden pohjalta voi valmistaa maittavaa ruokaa, vaikka pääsyä aasialaisiin marketteihin ei olisikaan. Koska tällä kertaa kyseessä on klassikkoresepti ja jo pelkän pehmeän tofun löytäminen voi tuottaa vaikeuksia, selvitin bonito-hiutaleiden ostomahdollisuuden jo valmiiksi. Hiutaleita voi tilata kotiin helsinkiläisen Tokyokanin verkkokaupasta. Ja mitä nämä hiutaleet ovat? Hyvin yksinkertaisesti muotoiltuna kuivattua ja miedosti savustettua ohuita kalalastuja.

Bonito-hiutaleita

Hiyayakko kannattaa koota suoraan annoskulhoihin. Koska tämä ruokalaji käy ennen kaikkea alku- tai välipalasta, niin pienet annoskulhot ovat hyvä valinta.

Tofukuution päälle lisätään hieman kevätsipulia, raastettua inkivääriä antamaan raikkautta ja lopuksi bonito-hiutaleita.

Seuraavaksi on aika lisätä pienen pieni tilkka soijakastiketta. Ei paljoa, mutta juuri sen verran, että soija antaa annokselle suolaisuutta ja liuottaa makua bonito-hiutaleista. Määrää voi pyrkiä arvioimaan alla olevien kuvien perusteella, joista ensimmäinen on annos ennen soijakastiketta ja toinen kastikkeen lisäämisen jälkeen. Kuvia saa muuten suuremmaksi klikkaamalla.

 

Kuten nopeimmat varmaan tähän mennessä ovat tajunneet, on hiyayakko periaatteessa vegaaninen annos, ennen kuin siihen lisätään kalalastuja. Bonito antaa annokselle kuitenkin makua, ja mikäli annoksen haluaa valmistaa vegaanisena, ei kalaa kannata jättää vain pois, vaan korvata. Hyvä vaihtoehto on käyttää kuivattua noria eli niitä samoja merileväarkkeja, joita käytetään sushin valmistamisessa. Noriarkkeja on helppo leikata siististi terävällä veitsellä ja sen jälkeen leikattuja suiruja vain hienonnetaan. Vegaanisessa versiossa nori lisätään samassa vaiheessa kuin perinteisessä versiossa bonito-hiutaleet eli päällimmäiseksi.

Hiyayakko kevätsipulilla, inkiväärillä, katsuobushi bonito-hiutaleilla sekä tilkalla soijakastiketta.

Tässäpä kaikki tällä kertaa! En voi kuin suositella kokeilemaan tätä helppoa ja perinteistä reseptiä. Muistakaa, että mikäli kaikkia ainesosia ei ole saatavilla, voitte varioida ruokalajia mieleiseksenne.

Hyvää ruokahalua!

–  Smu

Karaagea ja simpikoita eli ruokavideoita

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa! Edellisestä kerrasta on vierähtänyt jo tovi. Paitsi, että gradun väsääminen on vienyt suurimman osan ajastani, olen puuhaillut myös hieman muuta mysteeristä blogiin liittyen.

Tässä taannoin kyllästyin, kun katselin erinäisiä reseptivideoita pitkin somen ihmemaailmaa. Kaikkia videoita vaivasi mielestäni sama ongelma – ne olivat liian steriilejä ja ammattimaisia. Ruoanlaitto tapahtuu kulisseissa – ei kenenkään kotikeittiössä, jossa on omat haasteensa kuten valaistus, tasojen määrä tai lieden koko. Toisaalta idea on hyvä – pakataan paljon tietoa pieneen pakettiin. Riittää, että tietää ainesosaluettelon ja videota katsomalla selviää loput.

Päätin yrittää. Heittäydyin niin hurjaksi, että loin La Cocina De Smu -blogille oman YouTube-kanavan. Kanavalle puolestani latasin kaksi eri videota (yllättäen) karaagesta ja simpukoista. Sekä YouTuben puoli että ruokavideoiden rakenne on vielä työn alla. Tässä vaiheessa haluan kuitenkin esitellä teille kummatkin, jotta voisitte antaa palautetta ja auttaa kehittämään kanavaa ja videoita. Tarkoitukseni (tässä vaiheessa) on pyrkiä tekemään videoita, joiden kesto on noin minuutin. Kuvaan videot kotona omassa keittiössäni ilman ihmeellisempiä studio-olosuhteita yksinkertaisesti siksi, että suurin osa ihmisistä laittaa ruokaa omissa kodeissaan eikä optimiolosuhteiden vallitessa ammattikeittiössä huippulaatuisten kuvauslaitteiden huristessa ympärillä.

Vaikka erillinen YouTube-kanava onkin olemassa, on videoiden pääsääntöinen julkaisuväylä Instagram. Koska Instagram on ylipäätänsä värikkäämpi alusta kuin oma blogini, julkaisen videot siellä ilman erillistä mustavalkoista kansikuvaa, jotka puolestaan jäljittelevät blogini synkkää ja väritöntä ulkoasua.

Joten – jos käymme asiaan?

Karaage – tuo japanilainen snack, jonka aineisosaluettelo on yhtä helppo kuin sen valmistaminenkin!

Karaagea varten tarvitaan:

  • Kanaa (sisäfilee tai luuton paistinleike toimivat hyvin)
  • Pieni pala inkivääriä
  • 3 ruokalusikallista soijakastiketta
  • ruokalusikallinen miriniä
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl maissitärkkelystä
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Öljyä paistamiseen

Karaagen voi nauttia sellaisenaan, sen päälle voi puristaa tuoretta sitruunaa tai sitä voi dipata vaikkapa japanilaiseen majoneesiin. Snack puolestaan muuttuu tukevaksi ateriaksi, kun karaagen kylkeen valmistaa vielä kulhollisen höyryävää riisiä!

Simpukat puolestaan ovat herkkuani. Niiden valmistaminen on helppoa, joskin valitettavasti vain harva suomalainen käyttää kyseisiä mereneläviä. Pyrinkin aina tilaisuuden tullen lisäämään suomalaisten simpukkatietoutta, jos se vain on suinkin mahdollista!

Ainesosaluettelo on lyhyt:

  • Simpukoita
  • Vettä
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Tilkka valkoviiniä

Ja nyt kun muistan! Haluan sanoa vielä pari painavaa sanaa simpukoista!

Simpukat ovat kuin kevätsipuli – parhaimmillaan ilman pakkausta, mutta hyviä reikäiseen pussiin pakattuna.

Tänään kävin kaupassa…

… ja näin kyseisen pakkauksen.

Ensinnäkin – kuka pakkaa simpukat tuollaiseen muovipakkaukseen? Syntyy vain turhaa muovijätettä. Toiseksi – kuka sulkee kyseisen muovipaketin muovikalvolla? Simpukat ovat eläviä olentoja ja tarvitsevat happea hengittääkseen. Arvatkaapa on suljetussa tilassa happea tarpeeksi. Kolmanneksi – kuka sanoo umpinaiseen muovipakkettiin pakattujen simpukoiden olevan eläviä ja tuoreita? Minun käsitykseni mukaan tuossa paketissa majailee tikittävä ruokamyrkytyspommi.

Kun ostatte simpukoita, katsokaa, että ne voivat hengittää. Ennen valmistamista peskää simpukat huolellisesti. Poistakaa rikkinäiset ja yksilöt, jotka eivät halua pysyä kiinni. Näin vältytte ikäviltä yllätyksiltä, muovijätettä syntyy vähemmän ja saatte hyvää ruokaa.

Mutta palatakseni vielä alkuperäiseen aiheeseen! Tässä vaiheessa palaute on erittäin tärkeää. Ensinnäkään tarkoitukseni ei ole tehdä videoita jatkossa joka reseptiin. Mutta mikäli teen reseptivideon ja julkaisen sen täällä, haluaisin tietää, toimiiko idea. Saako videosta selvää? Näkeekö siitä, mitä oikein tapahtuu? Ovatko videoiden kansikuvat liian steriilejä tänne blogin puolelle? Pitäisikö tekstin sisällä olla enemmän väriä? Pitäisikö kansikuvien olla still-kuvia videoista vai värikkäämpiä kansia?

Tässä kaikki oleellinen nyt tällä kertaa. Palatkaamme asiaan mahdollisimman pian uudelleen!

Hyvää ruokahalua kaikille!

– Smu

PS. Ja varokaa nyt Herran tähden oikeasti huonosti pakattuja simpukoita!