Mitarashi Dango

Käydessäni täydentämässä ruokakaapin aasialaisten elintarvikkeiden osastoa, bongasin sattumalta hyvin pehmeää tofua marketin kylmäkaapista – ja jostain kumman syystä päässäni alkoi raksuttaa. Miten olisi tofupohjainen jälkiruoka? Kyllä – mitarashi dango.

Mitarashi dango on japanilaisen keittiön herkku, joka valmistetaan tofusta ja riisijauhosta (mochiko). Mochiko on riisijauhoa (glutinous rice flour), joka on valmistettu ns. tahmariisistä (sticky rice). Tätä jauhoa voi periaatteessa valmistaa jopa kotikonstein. Tofusta ja riisijauhosta tehdään taikina, josta vaivataan pyöreitä palloja, jotka tarjoillaan kolmen tai viiden pallon vartaissa siirappimaisen kastikkeen kera.

Ainesosaluettelo on lyhyt:

  • 250 grammaa pehmeää (silken) tofua
  • 250 grammaa mochikoa
  • 2,5 dl vettä
  • reilu desi sokeria
  • 5 ruokalusikallista soijakastiketta
  • 2 kukkurallista ruokalusikallista maissitärkkelystä

Tärkeintä koko hommassa on, että tofu on pehmeää. Silken tofu on juuri tähän käyttötarkoitukseen, sillä se on rakenteeltaan niin samettista, ettei sitä saa nostettua pakkauksestaan lusikalla yhtenä palana. Tofupakkaus painoi 300 grammaa, josta tofun osuus oli 250 grammaa. Toki taikinaa voi valmistaa myös pienemmän määrän, kunhan jauhon ja tofun suhteen pitää samana. Käyttämällä koko paketin on kuitenkin helppo varmistua siitä, että puolikkaita tofupaketteja ei jää lojumaan jääkaapin perälle.

 

Tofu siis vain yksinkertaisesti sekoitetaan ja vaivataan jauhojen joukkoon. Taikina muistuttaa rakenteeltaan hyvin pitkälti murotaikinaa: ensin muodostuu isoja paakkuja, sitten muromaista taikinaa.

 

Lopulta taikinasta muodostuu kiinteä, joskaan ei kuiva pallo. Taikinan rakenne on helppo testata. Kun taikinasta lohkaisee ruokalusikallisen kokoisen palan, pitäisi käsien välissä pyörittelemällä muodostua kiinteä pallo, joka ei halkeile. Mikäli jauhoja kuitenkin on humpsahtanut taikinaan liikaa, kannattaa tofun omaa nestettä lisätä taikinaan sekaan varovaisesti teelusikallinen kerrallaan.

Valmis taikina

Seuraavaksi taikinasta vaivataan pieniä palloja, jotka kannattaa suhteuttaa vartaan paksuuteen. Koska bambusta valmistettuja cocktailvartaita ei ollut saatavilla, käytin puisia grillivartaita, jotka katkaisin keskeltä kahtia. Vartaan paksuuteen nähden noin ruokalusikallinen taikinaa riittää muodostamaan juuri oikean kokoisen pallon.

Kun taikina on pyöritelty näteiksi palleroiksi, on aika kypsentää ne. Ensimmäisessä vaiheessa taikina kypsennetään keittämällä. Pallot siis upotetaan kiehuvaan veteen pienissä erissä, siten että ne varmasti peittyvät hyvin.

Pallot ovat kypsyneet, kun ne nousevat pintaan kellumaan. Tämän jälkeen niiden annetaan kiehua vielä minuutin pari.

Seuraavaksi pallot varrastetaan. Kosteat kädet helpottavat huomattavasti käsittelyä, joten suosittelen pitämään vesikuppia lähettyvillä. Vartaat asetetaan kuumalle pannulle, ja niitä paistetaan tovin kummaltakin puolen.

Vartaiden paistuessa on aika valmistaa siirappi. Vesi, sokeri, soija sekä tärkkelys sekoitetaan keskenään. Seos muuttuu tässä vaiheessa todella sameaksi, mitä ei pidä säikähtää, sillä kiehahdettuaan väri muuttuu tummaksi ja kiiltäväksi. Seos siis kiehautetaan koko ajan sekoittaen. Valitettavasti itse prosessista minulla ei ole kuvaa, mutta valmiista lopputulemasta kylläkin. Pahoitteluni kuvan sameutta, sillä höyry sumensi linssin. Pääasia on, että näette siirapin värin.

Lopuksi siirappi kaadetaan vartaiden päälle – mitarashi dango on valmis nautittavaksi höyryävän kuuman vihreän teen kera!

Mitrashi Dango

 

Minun on myönnettävä, että pidän tästä leivonnaisesta. Mitarashi dango kun ei ole varsinaisesti makea eikä suolainen. Sokeri toki antaa makeutta, mutta soija puolestaan tuo suolaisuutta. Maku on hyvin… umami(sh)!

Tässä kaikki tältä erää. Tätä raapustaessani minulla on uunissa Pekingin ankka. Mikäli saan reseptin toimimaan, saatan joskus raapustella siitäkin…

Hyvää ruokahalua kaikille!

– Smu

Advertisements

Saganaki Tyri

Minä pidän matkustamisesta. Hyvin usein matkakohteeksi valikoituu Kreikka – kuten myös tänä kesänä. Loma sujui oikein mukavasti. Lämpöä riitti, aurinko paistoi, ruoka oli hyvää ja saari vehreä – mitä nyt jumituimme rikkoutuneen lentokoneen vuoksi maahan pariksi päiväksi, ennen kuin pääsimme vihdoin kotiin.

Matkoilla minulla on tapana vaihtaa ruokatietoutta paikallisten kanssa. Niin kävi myös tällä kertaa. Eräs vanhempi pariskunta piti käsityöläiskauppaa kylässä, jossa asustelimme viikon ajan. Kauppiasrouva ja minä löysimme hetkessä yhteisen sävelen, joten keskustelu kääntyi savipadoista hyvin nopeasti ruoanlaittoon.

Saganaki tyri on paistettua kreikkalaista juustoa. Perinteisesti tähän ruokalajiin käytetään “kovaa keltaista juustoa”. Kova keltainen juusto voi olla periaatteessa mitä tahansa kovaa (ja suolaista) juustoa. Mutta kun sanon kovaa, tarkoitan myös sitä. Esimerkiksi gouda on aivan liian pehmeää. Itseasiassa tuo kreikkalainen kova, keltainen juusto muistuttaa rakenteeltaan ja tuoksultaan hieman parmesaania, mutta tulipa mieleeni jostain syystä myös Valion Keisarinna-juusto. Toiset käyttävät tähän ruokalajiin myös halloumia, vaikka lopputulos onkin hieman erilainen. Epätoivoon ei kannata kuitenkaan vaipua, sillä Suomesta on saatavilla aivan aitoa, kovaa keltaista juustoa kiitos Filos-tuoteperheen.

Ainesosaluettelo on lyhyt:

  • juustoa
  • jauhoa
  • vettä
  • öljyä
  • viipale sitruunaa

Kova keltainen juusto eli hard yellow cheese

Heti ensimmäiseksi pannun pohjalle kaadetaan aimo loraus öljyä ja annetaan öljyn lämmetä. Tällä välin juusto valellaan kylmällä vedellä – allekirjoittanut käytti juuston nopeasti juoksevan veden alla. Seuraavaksi kosteapintainen juusto pyöritellään kauttaaltaan jauhoissa.

Jauhotettu juusto

Tässä vaiheessa öljy on kuumaa, joten on aika paistaa juusto. Kovin pitkään juustoa ei tarvitse kypsentää, vaan pinnan ruskistuttua hitusen, voi juuston kääntää ympäri ja kypsentää toisenkin puolen.

Juusto nostetaan lautaselle, kylkeen lisätään sitruunaa, jota juuston päälle voi puristaa oman maun mukaan.

Valmista tuli. Helppoa ja maukasta, kaiken lisäksi myös tavattoman nopeaa.

Tässä kaikki tällä kertaa. Oikein makoisia hetkiä kreikkalaisten makujen parissa!

– Smu

Tiramisu

Se oli muistaakseni vuonna 2015 keväällä, kun olin aterioimassa Tampereen Näsilinnassa ravintola von Nottbeckissa. Katkarapusalaatti oli kamala kokemus; rapu oli kylmää, mautonta ja tyystin ilman minkäänlaista marinadia, salaatti oli kitkerää ja vetistä. Sipulikeitosta pidin. Risotto oli aivan liian suolaista. Pääruoka puolestaan ihan kohtuullinen. Jälkiruokana piti olla tiramisu. Piti. Tarjoilija toi lopulta pöytään oikein sievän, neliskanttisen kakkupalan. Niin, kakkupalan, jota kutsuttiin tiramisuksi. Sääli vain, että siinä ei maistunut kahvi saatika alkoholi. Jos se olisi tarjoiltu minulle juustokakkuna, olisin kiittänyt. Koska kyseessä oli hieman juhlavampi tilaisuus enkä ollut itse maksajan roolissa, en viitsinyt nostaa meteliä asiasta. Mutta tuon kokemuksen jälkeen on kului kaksi vuotta, ennen kuin uskalsin edes ajatella tiramisua.

Koska tiramisun voi pilata monella tapaa – liikaa kahvia, liikaa alkoholia tai sitten von Nottbeckin tyyliin – niin esittelen tässä nyt pomminvarman version, josta voisi käyttää ilmaisua “brutto ma buono” eikä tätä pidä sekoittaa nyt niihin kekseihin. Sananparsi tarkoittaa karkeasti kääntäen “ruma mutta hyvänmakuinen”.

Yksinkertaiseen tiramisuun tarvitaan:

  • kananmuna
  • vaniljasokeria
  • sokeria
  • purkillinen mascarponea
  • pannullinen espressoa
  • alkoholia
  • savoiardikeksejä eli lady’s finger -keksejä
  • kaakaojauhetta

Kananmuna rikotaan kulhoon, joukkoon lisätään reilut kaksi teelusikallista vaniljasokeria ja reilut kaksi teelusikallista tavallista sokeria. Vatkataan, kunnes sokeri on liuennut kananmunaan.

Tasainen, sokerilla maustettu vatkattu kananmuna.

Tämän jälkeen kananmunan sekaan lisätään mascarpone ja sekoitetaan hyvin.

Hyvä mascarpone on hieman hapanta. Happamalla en tarkoita mitään ranskankerman kaltaista – vaan pientä makuvivahdetta, joka takaa sen, että sokerin lisäämisen jälkeen mascarponen ominaismaku ei katoa. Hyvä mascarpone ei ole myöskään liian löysää. Tämän mascarpone-vaahdon tarkoitus on säilyttää vaahtomainen rakenteensa eikä juoksettua. Vaahto onkin valmis, kun kananmuna on sekoittunut mascarponeen siten, että lopputulos on kuohkea vaahto.

Seuraavaksi on syytä valmistaa kahvi, jonka pitäisi olla kunnon espressoa. Kahden kupin mokkapannu riittää tähän reseptiin oikein hyvin.

Kahvin on syytä olla hyvin lämmintä, mutta ei aivan tulikuumaa. Kahvi kaadetaan syvälle lautaselle ja joukkoon lisätään pari teelusikallista vaniljasokeria sekä alkoholia. Minä suosin itse brandya, jota lisäsin vajaan sormustimellisen. Toiset puolestaan suosivat kahvilikööriä, hyvin usein Kahlúa-merkkistä. Alkoholin tarkoitus on antaa tiramisulle hieman potkua ja tasapainottaa kokonaisuutta.

Kun kahviseos on valmis, on aika koota tiramisu. Yhteen annokseen käytetään neljä keksiä. Koska keksit ovat hyvin huokeita ja imevät nestettä nopeasti, pyöräytetään keksiä kahviseoksessa sukkelasti, minkä jälkeen se puolitetaan ja asetetaan kulhoon.

Nopea dippaus kahviin, katki ja kulhoon!

Tiramisu on helppo koota. Kaksi keksiä, mascarpone-vaahtoa, kaksi keksiä ja vaahtoa.

 

 

Kun annos on valmis, viimeistellään tiramisu ripottelemalla sen päälle kaakaota!

Tiramisu on helppo ja nopea jälkiruoka, jonka valmistamisessa menee noin varttitunti. Annos säilyy hyvänä jääkaapissa parin tunnin ajan, mutta suosittelen tekemään sen juuri ennen tarjoilua. Kotitekoisen tiramisun etu on ennen kaikkea se, että tietää, mitä saa. Jokainen voi valita oman suosikkikahvinsa, jota käyttää keksien kostuttamiseen. Mikäli taas ei pidä kahvilikööristä, voi huoletta käyttää brandya tai konjakkia. Alkoholin määrän saa puolestaan valittua juuri omaa makua parhaiten vastaavaksi.

Niin ja noh, eihän tämä kovin kaunis annos ole – mutta sitäkin maukkaampi!

Hyvää ruokahalua kaikille!

Smu

Puhutaanko vähän ruoasta?

Koska nykyisin tuntuu olevan muodissa yleismaailmallinen keskustelu ruoasta, taidan minäkin pistää lusikkani soppaan ja kirjoittaa joitakin ajatuksia teille luettavaksi. 

Heti alkuun tunnustan olevani omnivoori eli sekasyöjä, kaikkiruokainen. Minä syön mielelläni ruokaa laidasta laitaan ja kokeilen uusia ruokalajeja, testaan reseptejä ja olen avoin ideoille ja ehdotuksille. En ole kaavoihin kangistunut kokki tai tietyn keittiön sokaisema, kapeakatseinen kulkija.

On kuitenkin asioita, joita minäkään en ymmärrä. En, vaikka mielestäni syön sangen täyttävästi ja maukkaasti. Yksi näistä asioista on lihalla mässäily. Olen antanut kertoa itselleni, että suomalainen syö keskimäärin 79,4 kiloa lihaa vuodessa, amerikkalainen puolestaan 193 paunaa eli lähemmäs 90 kiloa. Suomalaisen syömästä (luullisesta) lihasta nautaa on 19 kiloa, sianlihaa 35 kiloa ja siipikarjaa 21,6 kiloa. 1970-luvulta lähtien sianlihan kulutus on noussut reilulla kymmenellä kilolla vuodessa, naudanlihan kulutus puolestaan pienentynyt parilla kilolla. Siipikarjan suhteen nousua on ollut puolestaan hyvin paljon, reilut 20 kiloa. Ympäristövaikutukset on myös syytä huomioida. Pieni vilkaisu ilmasto-oppaaseen riittää. Nauta tuottaa ylivoimaisesti eniten hiilidioksidipäästöjä – sika ja siipikarja tulevat kaukana perässä.

Ja tässä kohden on syytä kysyä, miten kukaan voi kuluttaa tuollaisia määriä nautaa. 19 kiloa on paljon. Käytin aikaani huolella ja räknäsin, kuinka paljon minä itse kulutan naudanlihaa vuodessa. Sain tulokseksi noin 3-5 kiloa. Verrattuna keskivertosuomalaiseen, kulutan nautaa siis verrattain vähän. En kuitenkaan koe syöväni huonosti, päinvastoin! Räknätkäämme hieman lukuja viiden kilon perusteella. Kolmasosa eli noin 1,6 kiloa vuodessa kuluu pääsääntöisesti wokkeihin.  Jäljelle jäävästä reilusta kolmesta kilosta noin kilo kuluu hot pot -ruokiin, noin puoli kiloa leikkeleisiin ja noin puolitoista kiloa pihveihin / ravintolaruokiin. Ja nämä luvut ovat siis yläkanttiin ja sangen tarkkoja, sillä syön nautaa tosiaan niin harvoin, että kykenen muistamaan jokaisen kerran.

Noh, vähäinen naudanlihan kulutus on jäänne takavuosilta, jolloin en syönyt punaista lihaa oikeastaan kuin jouluisin kinkun muodossa. Vaikka nykyisin kelpuutankin lihan kuin lihan, suosin silti siipikarjaa – tuottaahan broileri vähemmän hiilipäästöjä kuin kotimainen kasvihuonekurkku tai tomaati, kuten ilmasto-oppaasta saattaa huomata. Broilerin lisäksi pidän kalasta ja äyriäisistä. Kotopuolessa savustamme usein lohta tai paistamme kuhaa. Sianlihan kulutusta minun on vaikea arvioida. Heinäkuussa en syönyt ainuttakaan grillipihviä, kesäkuussa yhden – toisaalta heinäkuussa on mennyt hieman pekonia sekä ilmakuivattua kinkkua. Jos valmistan sianlihaa itselleni kotona, niin yleensä se on kassleria noin 300 gramman pala kerrallaan uunissa hauduttaen, talvisin ehkä kerran kuussa.

Ehkä on kuitenkin parempi, että en lähde erittelemään ruoankulutustani sen tarkemmin, koska muutoin tämä menee vain hiusten halkomiseksi. Tiivistetysti voidaan kuitenkin sanoa, että punaista lihaa ei kulu hirveästi, siipikarjaa enemmän ja kalaa sekä äyriäisiä reilusti yli naudan kilomäärien.

Kasvissyöjäksi minusta ei kuitenkaan ole, enkä viitsi alkaa erittelemään tässä jokaista erinäistä syytä, koska se olisi paitsi tylsää mutta hieman liian henkilökohtaista. Sen sijaan haluan sanoa muutaman sanan viherpesusta ja muista ikävistä ilmiöistä.

Ensinnäkin nyhtökaura on henkilökohtainen viholliseni. Miksi? Sitä markkinoidaan ympäristöystävällisenä lihan korvikkeena, sitä hehkutetaan innovaatioiden innovaationa – mutta – se pakataan muoviin. Minun pääkoppani etiikan osastolle ei mahdu se, että tuotetta markkinoidaan ympäristöystävällisenä, mutta silti sen pakkauksen ympäristöystävällisyyteen ei kiinnitetä laisinkaan huomiota. Mielestäni tämä on valitettavan klassinen esimerkki siitä, miten ekologisuus voi olla varsin näennäistä ja sen tarkoituksena saattaa olla vain halu edistää myyntiä.

Sitten ovat nämä erilaiset dieetit, lisäainekammot ja ravintosisällöt, kuten proteiinin määrä. Katsokaapa hetki tätä tietoiskua.

Kuvan mukaan 100 kaloria nähden parsakaali sisältää siis enemmän proteiinia kuin nauta. Tämä on valitettavan yleinen väittämä eikä se oikeastaan pidä edes paikkaansa.

Katsokaapa seuraavaksi tätä tietoiskua.

 

Kuten huomaatte, ensimmäinen meemi ei pidä paikkaansa. Itseasiassa väärien ravitsemustietojen levittäminen voi olla hengenvaarallista, mikäli joku asioihin perehtymätön todella alkaa elää väärien ohjeiden mukaisesti. Huolimatta siitä, että parsakaali ei ole proteiinipommi, sillä on muita terveysvaikutuksia, minkä vuoksi sitä kannattaa syödä (okei, pidän itse enemmän kukkakaalista) silloin tällöin monipuolisen ruokavalion osana.

Tämän esimerkin tarkoitus ei ollut suinkaan mollata vegaaneja, vaikka en itse aatteen mukaan elä. Tämän esimerkin kautta haluan sanoa, että ensinnäkään ei kannata uskoa kaikkea, mitä internetissä sanotaan. Toisekseen, ravintosisältöjen määrän voi jokainen helposti tarkistaa itse Finelin sivuilta. Kolmanneksi, mikäli ruokavalion suhteen on epäilyksiä, voi asioista keskustella aina esimerkiksi lääkärin kanssa.

Ruokatrendeissä minua siis suututtaa viherpesu sekä väärän tai väärinymmärretyn tiedon levittäminen.

Mutta eikös tämä ole ollut tähän saakka melko paatoksellista tekstiä? Niin minustakin! Kurkistetaan huvin vuoksi taloutemme jääkaappiin!

 

Jääkaappimme sisältö ei ole kovin mielenkiintoista katsottavaa. Pari tölkkiä maitoa cappuccinoon ja leivontaan, mehukeittoa puuroon, tummia banaaneja smoothieen, vihanneslokerot täynnä ties mitä lähtien perunasta aina limen lehtiin ja horrostaviin jauhomatoihin (gekolle). Hieman levitettä, tofua, jugurttia, voita, juustoja, kananmunia, pari pakettia kanaa… Eikä eineksiä! Minusta hyvä ruoka on alusta saakka itse valmistettua. En siis välitä eineksistä.

Lähtökohtani on ruoan (erityisesti eläinperäisen) kunnioittaminen. Lapsena meillä oli mummolassa vain yksi, joskin tiukka ohje ruoan suhteen: perunan sai jättää, liha piti syödä. Isovanhempani olivat nähneet pula-ajan ja eläneet sota-aikojen puutteessa. Lapin sodassa pappa-vainaani söi raakoja sipuleita, koska muuta ei ollut tarjolla. Mummoni puolestaan joutui lapsena syömään lemmikkikaninsa, koska muuta ruokaa ei ollut saatavilla. Ja tämän kunnioituksen on syytä näkyä jo siinä vaiheessa, kun eläin pääsee hengestään. Kalaa ei kiduteta kuivalla maalla, se lopetetaan välittömästi ja mahdollisimman kivuttomasti.

Minä nautin siitä, kun saan syödä illalla perheen, suvun tai ystävien kanssa ruokaa, joka on huolella valmistettu. Oli kyseessä sitten monen aterian kokonaisuus tai vaikkapa pitkään kypsytetty rosvopaisti. Mutta onhan tässä kuitenkin myönnettävä, että paheet ne ovat minullakin. Kerran vuodessa valmistan kunnollisen ragun – makea maistuu myös.

Mutta mitä minä oikeastaan haluan sanoa tällä kaikella? Haluan painottaa kohtuullisuutta ja maalaisjärkeä, kultaista keskitietä. Mediassa ruokakeskustelu tuntuu olevan sangen polarisoitunutta; joku vastustaa sokereita, toinen kumoaa tämän. Joku vastustaa smoothieita, toinen kumoaa tämän. Joku kannattaa paleota, toinen vastustaa sitä. Ruoasta ja ruokavalioista on hyvä puhua, ilmaston kannalta on suositeltavaa (oikeastaan pakko) vähentää esimerkiksi naudanlihan kulutusta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että juostaan ääripäästä toiseen.

Mielestäni syön melko ekologisesti keskivertoon suomalaiseen nähden. En kuitenkaan katso tämän olleen niinkään tietoinen valinta, vaan pohjaavan puhtaasti kiinnostukseeni ruoasta. Kun puhuu kieliä, avautuu mahdollisuus tutustua toisenlaisiin ruokakulttuureihin, ammentaa sieltä mielenkiintoisia asioita ja valmistaa erilaisia ruokia. Erilaisten dieettien ja ääripäiden sijaan kannustan mielummin kokeilemaan uutta, etsimään hyvin tasapainoitettuja kokonaisuuksia, jossa raaka-aineet ja maut ovat harmoniassa.

Uteliaisuus on eduksi.

Smu

Fake Pork Roast

Kas päivää! Olen pitänyt kirjoittelemisesta jälleen taukoa ja keskittynyt testailemaan ja kehittelemään erilaisia reseptejä. Tänään kuitenkin ajattelin kirjoittaa teille pork roast -reseptin. Resepti ei ole peräisin omasta päästäni, vaikka muuntelin sitä minimaalisesti tilanteen mukaan. Alkuperäinen resepti on lähtöisin japanilaisesta Shokugeki no Soma (食戟のソーマ) -anime-sarjasta. Nähdessäni tämän petollisen kyljysselän animaationa aloin tosissani pohtia, voisiko tämä toimia oikeasti.

Noh, katsotaanpa ainesosaluetteloa:

  • perunaa
  • sipulia
  • sieniä
  • pekonia
  • mustapippuria
  • rosmariinia
  • punaviiniä
  • miriniä
  • soijakastiketta
  • voita

Kuten huomaatte, määrät ovat varsin epätarkat. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kyseisessä tv-ohjelmassa ei paljon grammoja punnita tai desejä mitata. Homma toimii siis tunteella.

Aluksi kuitenkin kuorin neljä, suurta perunaa (rosamunda), halkaisin potut, kuutioin ja kypsensin höyrykattilassa. En laita tähän erillistä kuvaa siitä, miltä kuutioitu pottu kattilassa näyttää. Jos ette pärjää ilman, suosittelen turvautumaan vaikka lähipizzeriaan ja pysyttelemään loitolla keittiöstä.

Neljä isoa perunaa riittää ruokkimaan 4-6 henkilöä.

Perunoiden kypsyessä on hyvä sauma silputa sipuli. Koska elämme kesää, on tuoreita vihanneksia helposti saatavilla. Valitettavasti tuoreet sipulit ovat vielä sen verran pieniä, että niitä on syytä varata reseptiä varten kaksin kappalein. Mikäli satutte käyttämään kuitenkin ei-niin-tuoretta sipulia, keskikokoinen yksilö on oikein mainio kooltaan.

 

Kesän myötä kaupoissa alkaa myös olla tarjolla hyvä valikoima erilaisia sieniä. Alkuperäisessä reseptissä käytetään eringiä eli putkivinokasta, jota on saatavilla aasialaisista marketeista. Minä kuitenkin vanhana sienestäjänä iskin silmäni kantarelleihin (huomatkaa vain yksi t-kirjain), joita lähikaupassamme oli tarjolla, joten valinta oli sillä selvä. Tätä reseptiä varten silppusin reilun kourallisen kantarelleja.

 

Pannulla kuumennetaan minimaalinen nokare voita ja sieniä sekä sipuleita kuullotetaan tovi. Sipuli-sieniseos on valmista, kun sienet ovat kutistuneet ja sipulin saa kevyesti painamalla liiskattua.

 

Höyrytetyt perunat kaadetaan kulhoon, jossa ne muussataan. Muusin sekaan lisätään sipulit ja sienet, minkä jälkeen sekoitetaan hyvin. Muusi kaadetaan folion päälle ja muotoillaan kalakukon tapaan.

Kukon malliin muotoiltu muusi.

Paistoritilälle leikataan valmiiksi hyvät pätkät paistinlankaa useamman pätkän verran. Lankojen päälle ladotaan tiivisti pekonia, jota kuluu reilu paketillinen eli noin 11-15 palaa. Suosittelen käyttämään mahdollisen lihapitoista pekonia.

 

Muusikukko nostetaan pekoneiden keskelle ja pekonit nostellaan muusin päälle. Mikäli muusikukko on sen verran koreka, että pekonit eivät riitä sitä peittämään, asetellaan kukon päälle vielä siivu pekonia. Paisinlangat sidotaan, pork roast käännetään ympäri ja päälle jauhetaan hieman mustapippuria ja lisätään rosmariinia. Rosmariinin suhteen on kuitenkin syytä olla tarkkana. Käytin tällä kertaa kuivattua rosmariinia, koska kesä on ollut hyvin sateinen ja pilvinen. Kostean kesän myötä kotimaiseen rosmariiniin muodostuu herkästi vaalea, jauhemainen pinta, joka on rosmariinihärmää. Härmä ei ole vaarallista, mutta heikentää rosmariinin makua. Ulkomaiseen rosmariiniin voi luottaa paremmin, sillä härmää voidaan ehkäistä huonoista sääoloista huolimatta rikittämällä, johon ulkomaisilla puutarhoilla on paremmat mahdollisuudet suurempien viljelmien ansiosta.

Valmiina uuniin!

Pork roastia kypsennetään 200-asteisessa uunissa. Kun pekoni alkaa olla viimein ruskeaa ja rapeaa, on aika valmistaa kastike. Paistinpannulle kaadetaan punaviiniä siten, että pohja peittyy. Joukkoon lisätään loraus soijakastiketta ja miriniä. Kun kastikeseos alkaa kuplia reunoilta, lisätään joukkoon ruokalusikallinen voita ja sekoitetaan kunnes voi on sulanut.

Miriniä ja soijakastiketta

Pork roast otetaan uunista, paistinlangat katkotaan ja roast siirretään vadille tai lautaselle, jossa on hieman kaarevat reunat. Kuuma kastike kaadetaan pork roastin päälle ja kokonaisuus viimeistellään jollakin somisteella kuten vesikrassilla tai lehtipersiljalla.

Pork Roast Shokugeki no Soma’n tapaan!

Koko aterian idea on simppeli; maukas ja mehukas liharuoka vähällä lihalla. Kun pekonin käärii tiiviisti, alkavat rasva sekä lihan nesteet imeytyä uunissa perunamuusiin. Näin muusi ei kuivu, vaan päinvastoin lopputulos on entistä mehukkaampi. Punaviinikastike puolestaan antaa kokonaisuudelle hieman lisää potukua ja sitoo kaikki maut yhteen. Ja nuo vihreät… Noh, ne ovat koristeeksi!

Minun on myönnettävä, että olin itsekin positiivisesti yllättynyt, kuinka kokonaisuus lopulta toimi. Tämän seurauksena täytyy alkaa poimia enemmänkin reseptejä satunnaisista ohjelmista ja koettaa, josko ne vaikka olisivat toimivia.

Hyvää ruokahalua kaikille!

Smu

Misoramen yakibutalla

Hei vaan teille kaikille ja oikein mukavaa kevättä! Tälläkin kertaa jatkamme aasialaisen ruoan parissa ja valmistammekin misoramenia. Noh, pidemmittä puheitta on aika syventyä ainesosiin:

  • Yakibutaa (japanilaista paistettua possua)
  • rameneita
  • tuoretta inkivääriä
  • valkosipulia
  • kombua
  • puoli litraa vettä
  • puoli litraa lihalientä
  • 3 ruokalusikallista misotahnaa
  • soijakastiketta
  • miriniä
  • (sakea)
  • sokeria
  • seesamöljyä
  • chilitahnaa
  • maissia
  • kananmuna

Koska annoksen pääproteiini on yakibuta, on parasta valmistaa ensin liha, joka vie eniten aikaa. Yakibutan voi valmistaa käytännössä mistä tahansa osasta possua: lavasta, kyljestä, kasslerista jne. Käytin tällä kertaa kassleria. Yakibutan marinadia varten tarvitaan puoli desiä soijakastiketta, 2 ruokalusikallista sokeria, tilkka miriniä, tilkka sakea sekä tuoretta valkosipulia ja inkivääriä – tämä riittää siis noin puolelle kiloa possua.

Chop, chop, chop!

Kaikki marinadin ainekset sekoitetaan keskenään ja lihaa marinoidaan jääkaapissa vähintään muutaman tunnin ajan, mieluiten yön yli. Huoneenlämmössä liha marinoituu nopeammin, mutta älkäätte hyvät ihmiset sitä pöydälle yöksi jättäkö!

Yakibuta marinadissa

Uuni lämmitetään 175 asteeseen. Uunivuoka vuorataan foliolla ja liha asetetaan vuokaan. Heti alkuun on syytä kuivata talouspaperilla ylimääräinen neste lihan pinnalta. Lihaa paistetaan uunissa, kunnes sen pinnasta on saatu kauttaaltaan tummanruskea. Niinpä lihaa onkin hyvä käännellä paiston aikana useamman kerran ja tarvittaessa voidella kevyesti marinadilla, jonka sokeri auttaa ruskistamaan pinnan kerrassaan herkullisen kauniiksi. Kun yakibuta on kypsää, kiedotaan folio lihan ympärille ja annetaan lihan vetäytyä kaikessa rauhassa.

Yakibuta kasslerista

Sitten itse ramenpohja! Puoleen litraan vettä lisätään yksi valkosipulin kynsi, tuuman pala tuoretta inkivääriä sekä pala kombua eli kuivattua japanilaista merilevää. Vesi kuumenetaan kiehuvaksi ja lientä keitetään miedolla lämmöllä, kunnes vesi on värjääntynyt vihertävän ruskeaksi. Inkivääri, valkosipuli ja kombu siivilöidään.

Valmis kombu-inkivääri-valkosipuli liemi.

Kombun kanssa kannattaa olla varovainen. Kaupasta ostettaessa merilevä muistuttaa nimittäin kuivalihaa. Pienet ja kuivat kombupalat ovat kuitenkin tymäkkää tavaraa ja hyvin umamirikkaita (onko tuo edes oikea sana?), lisäksi merilevä imee itseensä vettä ja moninkertaistaa kokonsa keittämisen aikana kuten alla olevista kuvista käy hyvin ilmi.

 

Valmiiseen liemeen lisätään puoli litraa voimakasta lihalientä ja keittopohjaa kuumennetaan, kunnes se kiehuu hiljakseen. Seuraavaksi keittoon lisätään itse miso. Jos minun pitäisi määritellä tarkemmin, mitä miso on, kutsuisin sitä japanilaisten mämmiksi koostumuksen, tuoksun sekä ulkonäön perusteella. Miso on nimittäin fermentoitua eli käytettyä tahnaa, joka on valmistettu soijapavuista.

Misotahnaa

Misotahnan lisäksi keittoon lisätään pari ruokalusikallinen soijakastiketta, ruokalusikallinen sakea (tai miriniä), pieni teelusikallinen sokeria sekä vajaa teelusikallinen chilitahnaa, minkä jälkeen keiton annetaan kiehua hieman kasaan. 10-15 minuutin kuluttua keittoon lisätään seesamöljyä sekä hieman raastettua valkosipulia.

Keittopohja

Ja lopuksi annos kasataan tuttuun tapaan. Keitetään 7 minuutin kananmuna sekä ramenit pakkauksen ohjeen mukaisesti. Yakibuta siivutetaan ohuiksi viipaleiksi. Maissi kuumennetaan ja maustetaan esimerkiksi nokareella voita. Nuudelit kulhon pohjalle, päälle viipaloitua yakibutaa, maissia sekä puolitettu kananmuna. Kulhoon annostellaan lientä ja koko komeus koristellaan kevätsipulilla – joskin tällä kertaa innostuin tuoreesta, hyvälaatuisesta ruohosipulista, jota sain käsiini.

Misoramen

Rameneiden suhteen aasialaiset ruokaseikkailut olivat nyt tässä. Ensi kertaa varten minulla on kyllä useampikin idea, mutta voi olla, että raapustelen vaihteeksi länsimaisista ruoista. Olen melko huono ennustamaan itseäni näissä asioissa. Ruoan suhteen elän tunteella enkä viitsi suunnitella ruokalistaa kuin korkeintaan muutaman päivän päähän. Huomenna taroitukseni on kuitenkin tutustua vietnamilaiseen keittiöön, joten kenties Vietnamin maut tähdittävät seuraavaa postausta!

Oikein hyvää ruokahalua teille kaikille!

Smu

Tempura – Muikkutempura

Jatkakaamme aasialaisen keittiön parissa, mutta jätetään ramen hetkeksi aikaa sivuun ja keskitytään toiseen japanilaiseen ruokalajiin – tempuraan. Tempura on kevyesti friteerattu ruoka, joka voidaan valmistaa niin kasviksista kuin merenelävistä. Noh, kuten monet teistä saattavat tietää, Suomi sijaitsee melko pohjoisessa eikä Itämeri tarjoa meille samanlaisia anteja kuin suuret valtameret tai vaikka Välimeri rantojen asukkailleen – mutta ei hätää! Meillä on Suomessa tuhansia järviä, jotka tarjoavat oikein maittavia antimia.

Minä olen aina pitänyt kalastuksesta ja onkivapa on tuttu aivan taaperovuosistani saakka. Näin ollen olen tullut sangen tutuksi Suomen järvien, jokien ja lampien tarjoamista raaka-aineista.

Koska olen kaupungissa asuessani huomannut, että nuoremmat ikäpolvet (osin omani myös) ovat melko uusavuttomia mitä tulee luontosuhteeseen, ajattelin nyt näin alkuun hieman valistaa nuorempaa lukijakuntaa.

Muikku

Yllä – kuvassa – näette kuvatekstin mukaisesti kalan (Coregonus albula), jota kutsutaan muikuksi. Mistä tämän muikun sitten erottaa? Muikun silmä on vaalea – toisin kuin esimerkiksi särjellä. Muikku on erittäin sulavalinjainen kala – toisin kuin esimerkiksi salakka. Muikun voi periaatteessa sekoittaa siikaan, mutta siika kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin muikku eikä ole yhtä sulavalinjainen. Muikku – kuten myös siika – ovat kumpikin lohikaloja. Lohikalan erottaa helposti rasvaevästä (jota tällä muikulla ei valitettavasti enää ole). Rasvaevä on pieni evä, joka jää selkäevän ja pyrstön väliin. Pieniä muikkuja kutsutaan yleisesti neulamuikuiksi. Muikun perkaaminen on helppoa. Napakka ote päästä, hieman kääntöliikettä ja nykäisy. Sisälmykset tulevat pään mukana ulos.

Se siitä oppitunnista. Entäs tempura? Tempura on siis kevyesti friteerattuja kasviksia ja mereneläviä – kuten jo mainitsin. Merenelävien sijaan päätin kuitenkin käyttää muikkua, joka on ehdottomasti yksi kalamaailman suosikeistani. Suomessa muikku valmistetaan perinteisesti jauhoissa pyörittämällä ja voissa paistamalla, mutta japanilainen tempura on huomattavasti kevyempi vaihtoehto. Tempura voidaan valmistaa niin erilliseen taikinaan kuin panko-korppujauhoja käyttäen. Tällä kertaa valmistin taikinan.

Ainesosat:

  • Muikkuja (noin kourallinen per ruokailija)
  • munakoisoa
  • perunaa
  • daikonia eli valkoretikkaa
  • 2 dl vettä
  • 2 dl jauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1/2 tl suolaa
  • muutama jääpala
  • öljyä uppopaistamiseen

Heti alkuun on syytä pilkkoa vihannekset. Hyvä nyrkkisääntö on, että pala pitää pystyä nostamaan helposti syömäpuikoilla. Näin ollen esimerkiksi munakoison yläosasta voi leikata suoraan sopivan kokoisia paloja, mutta paksummasta alaosasta pilkotut palat on syytä leikata vielä pienemmiksi. Munakoison, perunan ja daikonin lisäksi tempuraan voi käyttää miltei mitä tahansa kasviksia. Bataatti, kurpitsat ja kokonaiset pavut ovat oikein hyviä ja sangen yleisiä vaihtoehtoja. Perunoiden suhteen kannattaa muistaa, että frittiöljy on sangen kuumaa ja taikina palaa herkästi, minkä vuoksi peruna kannattaa siivuttaa melko ohuiksi paloiksi, jotta se ennättää kypsyä ennen pinnan palamista.

Yläoikealta: Perunaa (rosamunda), daikonia sekä munakoisoa.

Entäs sitten muikku? Noh, kala ei vaadi muuta käsittelyä kuin perkuun (Lapissa jotkut tosin syövät muikut päineen ja sisuksineen, olen joskus maistanut) ja hieman suolaa päälle – mutta vain hieman, sillä taikinassa itsessään on suolaa.

Perottuja muikkuja

Taikina on syytä valmistaa juuri ennen paistamista. Jauhot, leivinjauhe sekä suola sekoitetaan ensin keskenään.

Jauhoja, suolaa ja leivinjauhetta

Kraanasta on hyvä laskea niin kylmää vettä kuin suinkin mahdollista. Tämän jälkeen veden sekaan lisätään vielä pari jääpalaa.

Vettä ja jäitä

Vesi jääpaloineen kaadetaan jauhojen sekaan ja sekoitetaan (minä sekoitan syömäpuikoilla) kutakuinkin kymmenen kertaa yhdensuuntaisesti. Ei haittaa, mikäli taikinaan jää paakkuja. Liika sekoittaminen pilaa lopputuloksen – uskokaa tai älkää, mutta se on totta! Vispilän käyttö kielletty!

Tempurataikina

Tempura kypsennetään siis uppopaistamallla. Minä suosin arkikäytössä (parhaaksi toteamani) Lidlin rapsiöljyä, mutta toisinaan käytän myös maapähkinäöljyä. Öljy kuumennetaan kuumaksi. Oikean lämpötilan tietää siitä, että öljyyn pudotettu leipäpala alkaa välittömästi kuplia. Sääntö on seuraava. Ensimmäiseksi paistetaan ne raaka-aineet, jotka sotkevat vähiten. Tässä tapauksessa aloitetaan perunalla, siirrytään daikonin kautta munakoisoihin ja viimeiseksi kypsennetään muikut. Raaka-aineet kastetaan nopeasti taikinassa ja upotetaan kuumaan öljyyn kypsymään. Kattilasta kannattaa poimia pois ylimääräinen taikina reikäkauhalla, jotta rasvapalon vaara ei kasva. Maltti on valttia. Uppopaistaessa kattilaa ei kannata päästää silmistään, sillä ruoka kypsyy nopeasti ja huonolla tuurilla palaa pohjaan varsin sukkelasti.

Munakoiso paistumassa

Riippuen siitä, valmistetaanko tempura itse taikinasta vai panko-jauhoista, lopputuloksen väri hieman vaihtelee. Panko-jauhoista valmistettu tempura jää (ja jätetään) vaaleammaksi, sillä liian pitkään kypsennetty panko kovettuu ja ruokaan puikoilla tarttuminen on hankalampaa. Tärkeä on muistaa, että tässä ei olla valmistamassa nugetteja tai wienerleikkeitä. Raaka-aineiden ei tarvitse olla kokonaan taikinan peitossa, vaan ne saavat kuultaa läpi. Uppopaistamme kuitenkin kevyesti.

Tempuran lisukkeena voi tarjota riisiä ja tempuraa voidaan kastaa erilaisiin kastikkeisiin. Minä suosin kotitekoista teriyakia, joskin autenttisempi vaihtoehto lienee tentsuyu-kastike, joka on muunnos mentsuyu-kastikkeesta.

Kulhollinen riisiä on kätevä lisuke myös siinä mielessä, että kastikkeeseen dipattu ruoka on helpompi kuljettaa suuhun ylimääräisen kastikkeen valuessa riisin päälle ja siten maustaen riisin hissukseen ruokailun ohessa.

Muikkutempura – huomatkaa taikinan alta kuultava muikun nahka.

Tätä muikku-tempuraa voitanee kutsua fuusiokeittiön hedelmäksi. Yhdistämällä kaksi eri ruokakulttuuria voidaan saada täysin uudenlainen lopputulos ilman, että ruoan alkuperäinen maku, valmistustapa tai periaate vaihtuu. Toki kulttuurintutkijana pidän suuresti vieraiden maiden keittiöistä, mutta kai tämä on tietyllä tapaa myös sitä monikulttuurisuutta – kulttuurit kohtaavat harmoniassa.

Oikein hyvää ruokahalua teille kaikille!

– Smu